— Pyydän anteeksi, herra patruuna, mutta minulle annettiin tarkka määräys viedä poika takaisin kasvatuslaitokseen.
— Siitä ei tule mitään, ennenkuin saamme tarkan selon siitä, mistä syystä ja kuka hänet sinne on toimittanut, sanoi patruuna päättävästi. — Olli, poikani, kerro nyt kaikki peittelemättä ja rohkeasti. Ensiksikin: miksi lähdit kotoa ja missä olet ollut koko tämän ajan?
— Mutta isä, eikö Kaarle serkku ole kertonut sinulle? Saithan kirjeeni, saihan äiti kirjeeni? Ja sinä itse kirjoitit minulle.
Isä ja äiti katselivat toisiinsa.
— Kaarle serkku! huudahti patruuna. Ja lyöden äkkiä kädellään otsaansa hän huudahti: — Hyvä Jumala! Minä alan ymmärtää! Kauppaneuvoksen rahat, sedän rahat ne ovat syynä kaikkeen. Olli, jatkoi hän koettaen puhua rauhallisesti. Me emme tiedä mitään. Minä en ole kirjoittanut sinulle sanaakaan. Kirje on ollut väärennetty. Kerro.
— Kun voudin Pentti kuoli, kun minä tapoin hänet! alkoi Olli arasti. Mutta isä keskeytti hänet.
— Pentti kuoli! Voudin Pentti! Mutta hänhän elää, eli ainakin tänä aamuna vielä.
— Isä! parkaisi Olli ja karkasi isänsä syliin. Onko se totta? Onko se aivan totta? Oi, lisäsi hän vaikeroiden — miksi minua on petetty, niin julmasti petetty? Hän purskahti katkeraan kyyneltulvaan. Se oli sekä iloa että surua, iloa ehkä sentään enemmän.
Nyt arveli Pelle, että hänen oli ryhdyttävä asiaan. Niin lyhyesti kuin saattoi, kertoi hän mitä Ollin omista puheista tiesi. Patruuna ja hänen vaimonsa kuuntelivat kalpeina ja kauhistuneina, katsastaja pudisti päätään, hänestä tuntui koko juttu sepitetyltä.
— Voi, Olli, Olli, lausui äiti kyynelsilmin, kun Pelle oli lopettanut vaillinaisen esityksensä. — Kuinka saatoit sinä luulla, että me olisimme hylänneet pienen lapsirakkamme, vaikka hän olisikin ollut syyllinen? Mekin tulimme petetyiksi.