— Niin, sanoi patruuna, ja hänen syvä äänensä värisi vihasta ja mielenliikutuksesta. — Me etsimme sinua kaikkialta, etsimme monta päivää onnettomina ja epätoivoisina. Viimein noin viikko sen jälkeen kuin olit kadonnut, tuli eräs mies, hän oli Harmaalan alustalaisia, ja näytti meille pojan vaatteet, jotka hän oli löytänyt lammen rannalta metsästä. Tunsimme ne sinun vaatteiksesi, ja kun mies vielä kertoi kuulleensa hätähuutoja lammen rannalta juuri samana iltapäivänä, jolloin sinä niin äkkiä olit kadonnut, uskoimme että olit hukkunut. Äiti tosin, — patruuna laski hyväillen kätensä vaimonsa laihoille käsille —, toivoi, luulen minä, koko ajan salaa sinun vielä elävän, kun ruumistasi ei lammesta löydetty. Ja ihmeellistä kyllä, hän oli oikeassa. Hän sairastui pahoin, ja me läksimme molemmat ulkomaille pikku Leilan kanssa. Viivyimme siellä kolmatta vuotta.
— Mutta mistä syystä Kaarle serkku näin petti sekä teitä että minua? kysyi Olli. — Hän oli minulle niin ystävällinen ja hyvä.
— Se konna, huudahti patruuna. — Vanha setä kauppaneuvos, jonka kai kyllä vielä muistat, oli määrännyt sinut perilliseksensä, ja kun ukko niihin aikoihin oli hyvin heikko, tahtoi Kaarle kai toimittaa sinut tieltä pois. Ukko kuolikin pari päivää katoamisesi jälkeen, ja Kaarle peri hänet. Hän oli tietysti palkannut miehen ilmoittamaan meille sinun kuolemastasi.
Nyt avautui ovi ja vilkas kiharatukkainen tyttö pisti päänsä sisälle.
— Minä tahdon nähdä heidät, huusi hän, tahdon nähdä meripojat.
— Leila! huudahti Olli. — Pikku Leila, kuinka sinä olet kasvanut! Vieläkö tunnet Olli veikkoa?
— Ei, sanoi Leila pikkuvanhasti, sinä erehdyt, Olli on kuollut.
— Ei hän ole kuollut, sanoi äiti onnellisena hymyillen. Hän on tullut takaisin meidän luoksemme.
Leila tarkasti veljeään uteliaana hetken aikaa, astui sitten hänen luokseen ja ojensi kätensä. Hauskaa, — ettet ollutkaan kuollut. Entä tuo toinen, hän viittasi Pelleen, onko hänkin joku kuolleista noussut veli?
Kaikki nauroivat ja Pelle katseli mielihyvällä somaa tyttöä.