— Käymme noutamassa pienen ystävättäresi tänne. Luuletko hänen tulevan?
— Oi, äiti! Olli tarttui äitiä kaulaan.
— Kuinka saatoit arvata, että minä juuri sitä niin hartaasti toivoin.
— Sehän ei ollut vaikeata arvata, hymyili äiti. Sinähän et ole paljon muusta puhunutkaan kuin Hillevistä ja kuinka tärkeätä hänen olisi päästä maalle.
Olli nauroi hämillään. Totta oli, että hän oli ajatellut Hilleviä paljon ja kertonut hänestä sekä äidille että Leilalle. Isää ja Pelleä hän ujosteli tässä suhteessa.
Oli niin outoa matkustaa junalla takaisin samaa matkaa, jota he muutama päivä takaperin olivat turvattomina karkulaisina matkustaneet, Pelle ja hän. Silloin he joka hetki olivat pelänneet tulevansa ilmi, nyt hän istui mukavasti toisen luokan vaunussa äidin vieressä uuteen, siroon pukuun puettuna.
Ja miten ihmeellistä oli astua äidin rinnalla Helsingin katuja, noita samoja katuja, joita hän niin usein oli samoillut yksinäisenä, hylättynä poikarukkana. Ihmeellisintä oli kuitenkin se, että kotona Koivumäellä Pentti hyöri terveenä ja iloisena ja että Ollin ei enää tarvinnut pelätä Simolinia.
— Äiti, tässä on Hillevin koti. Ja tuossa asuu Jokela.
He astuivat ensin sisään pieneen kenkäkauppaan. Ollin henkeä miltei salpasi. Kaikki oli niin tuttua, vahva nahan ja rasvan haju, Soilan vanhat kirjat hyllyillä, ja verhon takana Jokela itse istuen kyyristyneenä työnsä ylitse.
— Jokela! Tässä minä taas olen!