Vanha suutari katsahti nopeasti ylös.
— Olli! — Olli Koivu! huudahti hän ja ryppyiset kasvot valkenivat. Vai pääsit jo vapaaksi! Mutta nähtyään rouva Wolmarin hän hämillään vaikeni.
— Tämä on minun äitini, Jokela, sanoi Olli.
— Joka tahtoo kiittää teitä hyvyydestänne poika parkaani kohtaan, sanoi rouva Wolmar ojentaen kätensä ukolle.
Mutta Jokela piilotti kätensä selän taakse.
— Ei, ei, hyvä rouva, vaikeroi hän, — selkäänsä ukko tarvitsisi, selkäänsä aimo tavalla, kun hän oli sellainen pässinpää ja tuon viheliäisen konnan nenästä vedettävä.
Hetkisen kuluttua ukko kuitenkin oli jo sen verran rauhoittunut, että saattoi pyytää vieraansa istumaan ja itsekin istua kolmijalkaisella tuolillaan kuunnellen Ollin kertomusta elämänvaiheistaan.
— Niin, niin, Olli, sanoi hän, — nämä ovat olleet ankaria oppivuosia sinulle. Itse taivaan Herra on ollut mestarisi ja kovalla hän on pitänyt oppipoikaansa.
Rihkamakaupassa, minne Olli äitineen sitten lähti heitettyään lämpimät jäähyväiset vanhalle Jokelalle, oli hiljaista ja pimeää. Puotihyllyt ammottivat säälittävän tyhjinä, ilma oli raskas ja painava.
Rouva Wolmaria puistatti. Kauheata! Ja tässä tukalassa ilmassa täytyi elää ja hengittää.