Neiti Andersson tuli puotiin kellon kilahtaessa. Hän oli kutistunut ja laihtunut, kasvot olivat entistään kolkommat. Hämmästyneenä hän katseli hienosti puettua rouvaa ja siropukuista poikaa. Sellaisia ostajia ei rihkamakaupassa käynyt.
— Miten Hillevi jaksaa? kysyi Olli hätäisesti. Hän ei edes muistanut tervehtiä neitiä.
Neiti Andersson katseli poikaa tunnustellen.
— Olliko se on? kysyi hän. — Olli Koivu, joka lähetettiin kasvatuslaitokseen varkaudesta?
Rouva Wolmar kääntyi loukkautuneena kysyjän puoleen.
— Olen Ollin äiti, — sanoi hän, poikani ei ole koskaan varastanut. Tulimme tapaamaan hänen pikku ystävätärtään. Miten hän jaksaa?
— Sisarentyttärenikö? Oi, hyvä rouva, hän on hyvin sairas. Lääkäri luulee hänen pian kuolevan.
— Hillevikö? parkaisi Olli. — Se ei voi olla totta. Saanko tavata häntä? pyysi hän rukoillen.
Neiti Andersson epäröi. Hänellä oli vielä vahvoja epäilyksiä Jokelan entisen oppipojan suhteen.
— Antakaa lasten tavata toisensa, sanoi rouva tyynesti. — Minulla olisi sillä aikaa teille puhuttavaa, hyvä neiti.