Olli astui varpaisillaan viereiseen huoneeseen. Puolipimeässä hän erotti Hillevin laihat, verettömät kasvot vuoteella. Tyttö oli kohonnut kuuntelevaan asentoon, silmissä oli jännittynyt ilme.
— Sinäkö se olit, sanoi hän heikosti hymyillen, minä olin kuulevinani äänesi.
Poika seisahtui ujona hänen vuoteensa ääreen.
— Hillevi, sanoi hän tarttuen kömpelösti tytön kapeaan käteen. — Äiti ja minä olemme tulleet noutamaan sinua maalle, päivänpaisteeseen ja vihantaan metsään.
Hillevin silmät suurenivat.
— Onko sinulla äiti? kysyi hän ihmetellen.
— On, ja minä olen jälleen kotona ja kaikki, mikä oli, on nyt vain pahaa unta, varkausjutut ja kasvatuslaitokset ja kaikki.
Hillevin silmät loistivat.
— Minä olen niin iloinen, sanoi hän.
Rouva Wolmar ja neiti Andersson tulivat sisään.