Neiti Anderssonin silmät kostuivat. Hän oli usein itsekseen nurkunut sitä taakkaa, jonka sisarvainaja oli hänelle jättänyt uskoessaan pienen tyttärensä hänen huomaansa. Mutta tällä hetkellä hän tunsi, että pieni orpo kuitenkin oli ollut hänelle rakas.
— Täti tulee sinua usein katsomaan, sanoi rouva iloisesti. — Hän voi viipyä kauemminkin luonasi. Koivumäessä on kyllin tilaa.
Päätettiin, että rouva Wolmar seuraavana päivänä tulisi Hilleviä hakemaan. Sitä ennen hän tahtoi tavata lääkäriä, joka oli tyttöä käynyt katsomassa. Äidin lähdettyä Olli jäi vielä hetkeksi Hillevin luo. Hänen täytyi kertoa pikku ystävälleen ainakin osa vaiheistaan.
Aamulla saapuivat Olli ja hänen äitinsä uudelleen. Rouva Wolmar oli kutsunut pääkaupungin etevimmän lääkärin tytön luo. Hän tutki Hilleviä perinpohjin.
— Vahva ravinto, raitis ilma ja paljon iloa ja valoa, määräsi hän. — Kyllä hän vielä toipuu.
Sillä aikaa kuin lääkäri tutki Hilleviä, pistäytyi Olli Helanterilla. Tieto hänen takaisintulostaan ja hänen ihmeellisistä vaiheistaan oli monin verroin liioiteltuna jo levinnyt talon kaikkiin komeroihin. Koko talon nuori väki kokoontui Helanterille Ollia ihmettelemään ja kuulemaan. Emman päivettyneet kasvot loistivat mielihyvästä ja uteliaisuudesta. Hän hypisteli Ollin hienoja vaatteita, kyseli ja kuulusteli lakkaamatta. Rouva Wolmar tahtoi nähdä toverit, joiden seurassa hänen poikansa oli niin monta kuukautta elänyt ja kävi myös Heleenan kotona. Olli olisi mielellään suonut, että äiti olisi kuullut Heleenan vilkkaasti esittämiä kertomuksia teatterielämästä, Emman sanasutkauksia ja Mikon meheviä kaskuja; hän ikäänkuin ylpeili ystäviensä puolesta. Mutta kun rouva astui sisälle niin hienona ja kauniina, jäykistyivät nuo muutoin luonnolliset ja avomieliset lapset. Hämillään, käsivarret kankeina pitkin kupeita he seisoivat suorina kuin kynttilät ja antoivat kömpelöitä ja yksitavuisia vastauksia vieraan ystävällisiin kysymyksiin. Ollia oikein harmitti. Hyvästellessään sanoi rouva Wolmar Heleenalle:
— Tahtoisitko parin viikon kuluttua, kun Hillevi on hiukan vahvistunut, tulla Koivumäkeen häntä tervehtimään? Se ilahuttaisi sekä Hilleviä että Ollia.
Heleena niiasi onnellisena. Hänen mielikuvituksessaan oli Koivumäki kohonnut jonkinlaiseksi satulinnaksi, jossa Olli kulki prinssin puvussa ja hänen äitinsä hyvänä kuningattarena. Ja Hillevi oli metsään nukahtanut orpo paimentyttö, jonka prinssi kultavaunuissa vei linnaansa.
— Voi, äiti, miten sinä voit olla niin hyvä, huudahti Olli liikutettuna, kun he lähtivät räätälin köyhästä kodista ja äiti oli jakanut pussillisen makeisia lapsille.
— Katsopas, Olli, sanoi äiti, — ennen sinun katoamistasi olin itsekäs nainen, joka vain ajatteli omia lapsiaan ja oman kodin onnea. Kun sinä olit poissa, aukenivat silmäni näkemään muutakin, ja nyt rakastan kaikkia lapsia, varsinkin niitä, jotka ovat köyhiä.