Hän vei Ollin toiseen huoneeseen ja otti esille piironginlaatikosta kuva-albuminsa, joka oli hänen suurin ylpeytensä. Siinä oli ensimmäisenä Maleena tädin kuva. Tuikein silmin hän katseli Ollia, ja pojasta tuntui kuin olisivat hänen ohuet huulensa hymyilleet pahaenteistä hymyä. Hänen rinnallaan oli saman herrasmiehen kuva, joka oli riippunut Harmaalan seinällä. Ja alapuolella olivat Eeva täti ja Kaarle serkku kadetin puvussa.
Olli loi silmänsä kuvista Fiinaan.
— Tässä on minun tätini, sanoi hän. Mutta sinähän olit palvelijana Harmaalassa.
— Hiljaa, hiljaa, varoitti Fiina, se on vain Ollin omaksi hyväksi, kun niin sanotaan. Ettei poliisit saa vihiä. Simolin on minulle kertonut, kuiskasi hän vilkuttaen silmää Ollille. Enkä minä sitä kenellekään kieli. Ei huoli pelätä.
Olli katseli häntä tyrmistyneenä. Outo pelko valtasi hänen mielensä. Turvattomuuden tunteessaan hän tarttui Fiinaa käteen:
— Olkaa hyvä minulle, pyysi hän nöyrästi. Minä tahtoisin kirjoittaa äidille.
Simolinska toi pojalle paperia ja mustetta. Olli kirjoitti nöyrän, ikävöivän kirjeen äidilleen ja sulki sen lohdutettuna. Äiti kyllä lähettäisi isän häntä noutamaan. Simolinska otti kirjeen ja lupasi viedä sen postiin. Hän pisti sen taskuunsa ja poltti sopivassa tilaisuudessa kirjeen Ollin tietämättä.
Mieli täynnä iloista toivoa Olli alkoi odottaa uutisia Suomesta. Hän kuvitteli, miten isä tulisi häntä noutamaan ja kuinka hän kauhistuisi nähdessään millaisessa kurjuudessa hänen poikansa oli elänyt. Simolin saisi pokkuroida mielensä mukaan, Olli ei antaisi hänelle anteeksi, ei ikimaailmassa. Ja Kaarle serkulle hän päätti kertoa, millainen lurjus Simolin pohjaltaan oli. Hän oikein nautti jo edeltäkäsin kuvitellessaan, miten Kaarle serkku ankarin sanoin moittii Simolinia, Fiinaa ja poikia heidän käytöksestään. Hän ei uskaltanut itse suutarille mitään puhua, mutta pojille hän silloin tällöin antoi vihjauksia siitä, että heidän oli paras pysyä siivolla, muuten Kaarle serkku tai isä heille kyllä näyttää. Janne ja Kalle nauroivat tällöin hänelle täyttä kurkkua ja väittivät, että vieras herra ei suinkaan ollut hänen serkkunsa — pötyä — Ollihan oli päin vastoin heidän serkkunsa, äidin veljenpoika, jonka vieras oli tuonut heidän harmikseen isän ja äidin niskoille. Hämmästyneenä moisesta röyhkeästä väitteestä Olli vaikeni ylpeästi ja päätti odottaa, kunnes Kaarle serkku palaisi.
Kului viikko, toinenkin, Kaarle serkkua ei kuulunut. Olli huomasi, että häntä pidettiin miltei vankina. Janne ja Kalle vartioivat häntä oikein mielihalulla, ja kun pojilla oli este, piti Simolinska itse tai Miina häntä silmällä. Eikä Ollia paljon haluttanutkaan liikkua ulkona. Simolinska ei ollut lupauksistaan huolimatta ostanut hänelle uutta pukua, ja Jannen vaatteet, jotka hän oli saanut, olivat sekä kuluneet että liian laajat. Olli häpesi näyttäytyä niin huonoissa pukimissa ihmisille. Ja niin hän parhaasta päästä istui sisässä omissa mietteissään koti-ikävän kalvaessa häntä niin suuresti, että posket kalpenivat ja ruumis laihtui.
Viimein, kun hän jo oli nääntyä pitkälliseen odotukseen, saapui Kaarle serkulta kirje Simolinin osoitteella, ja sen sisässä oli toinen kirje. Kaarle serkku ilmoitti lyhyesti, että Pentti oli kuollut saamastaan vammasta. Nimismies oli tarttunut asiaan, ja Ollia odotti vankila, jos hän Suomeen tulisi. Kaarle serkkua epäiltiin Ollin auttajaksi, joten oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Ollin täytyi toistaiseksi pysyä Simolinien luona. Oli onnellista, että he pitivät hänet luonaan. Ollin tuli olla kiitollinen ja nöyrä heille. Kaarle ei uskaltanut kirjoittaa hänelle kuin silloin tällöin salavihkaa, eikä Ollikaan saanut kirjoittaa. Oli parasta, että hän esiintyi Simolinin sukulaisena epäluuloja välttääkseen. Mitä vanhempiin tuli, selvisi heidän kantansa mukana seuraavassa isän kirjeessä ja tuli Ollin luonnollisesti noudattaa heidän tahtoaan. Kirje päättyi ystävälliseen vakuutukseen, että Kaarle aina tulisi pysymään onnettoman serkkunsa ystävänä ja auttajana. Jos hän joskus tahtoi isälle tai äidille kirjoittaa, tuli hänen osoittaa kirje Harmaalaan.