— Lupaatko sen, Risto? Autuutesi nimessä?
— No lupaan. Mutta muista sinäkin, ettet hiisku näistä asioista kenellekään. Poika on ihmisten silmissä kuollut. Hänen vanhempansakin luulevat hänen kuolleen. Minä olen luvannut Kaarle herralle, ettei hän enää koskaan näyttäydy Suomessa.
— Entäs jos poika joskus saa tietää petolliset juonenne? Mitäs sitten! Hän ei ole tyhmäjärkinen eikä aina pysy lapsena.
— Siksipä juuri olisi ollut parempi, että hän olisi kuollut, sanoi Simolin synkästi. — Mutta ehkäpä vielä jokin neuvo keksitään. Ellei, niin Kaarle herra pelastakoon nahkansa. Mutta nyt minä menen takaisin nukkumaan.
Fiina tyhjensi lasin vaarallisen sisällön likaämpäriin ja laskeutui sitten hänkin levolle. Mutta hän valvoi vielä kauan sen jälkeen kuin kovat kuorsaukset ilmaisivat hänen miehensä nukkuneen. Siitä oli pitkä, pitkä aika, kun suutarin äksy vaimo viimeksi oli rukoillut Jumalaa. Nyt hän pani kätensä ristiin ja luki ahdistuksessaan vanhan virrensäkeen:
Voi sydän raadollinen, kuink' olet surkea! Sen tietää vihollinen, siis alkaa kiusata; pahaksi saa se häijy myös lahjat parhaimmat; hän valvoopi ja väijyy, kun sinä nukahdat.
Neljäs luku.
YSTÄVYKSET.
Kuuma elokuun aurinko paahtoi katuja ja kivimuurien seiniä. Pojat ja tytöt hyppelivät avojaloin tai loikoilivat nurmella joutilaina. Ihana kesäilma oli houkutellut ulos jokaisen, jonka ei ollut pakko istua sisässä. Iloiset äänet tunkeutuivat sisälle suutarin keittiöön, jossa Olli istui tuudittaen Simolinien nuorinta vesaa, pientä kuusikuukautista poikaa, joka tuskaisena inisi kätkyessä.
Vaikea olisi sen, joka kolme vuotta sitten oli nähnyt Koivumäen sievän ja hemmotellun Ollin, nyt enää tuntea häntä. Kauniit kiharat olivat tyystin pois leikatut, posket olivat kuopalla, ennen eloisat silmät sameat. Karkea, rikkonainen puku verhosi hänen laihan vartalonsa, ja jalassa oli raskaat puukengät.