Toivuttuaan taudistaan oli Olli kauan ollut niin heikkona, että Simolin yhä vielä toivoi hänen kuolevan. Mutta kaikkien ihmeeksi poika vähitellen alkoi voimistua ja huonosta ravinnosta huolimatta hiljalleen kostua. Simolinska pisti tosin silloin tällöin hänelle salavihkaa jonkin paremman palan, mutta kun kateellinen Janne tämän huomasi, nosti hän hirveän melun, ja Simolin antoi vaimolleen sellaisen läksytyksen, että Fiina vastedes varoi suosimasta "veljenpoikaa". Hän ei kuitenkaan lakannut sydämessään säälimästä Ollia, vaikka hänen kiukkuinen luontonsa usein puhkesi ilmi poikaa kohtaan. Säästääkseen häntä Jannen ja Kallen kiusanteolta hän sanoi Simolinille tarvitsevansa Ollia apunaan keittiössä. Niin sai Olli yhdessä Miinan kanssa toimittaa pieniä kotiaskareita, pestä astioita ja juosta asioilla läheisissä kaupoissa. Ennen niin ylpeä ja itsepintainen poika taipui nyt vastustelematta tekemään halvimpiakin töitä. Hänet oli tautinsa jälkeen vallannut jonkinlainen tylsä välinpitämättömyys, hän tunsi todella olevansa hylätty orporukka. Yhdentekevä sanottiinko häntä Simolinskan veljenpojaksi, isää ja äitiä hänellä ei missään tapauksessa ollut. Hän viihtyi parhaiten Miinan ja Simolinskan parissa. He saattoivat kyllä tiuskia ja torua häntä hekin, mutta he eivät olleet ilkeitä kuten Simolin ja Janne ja Kalle.
Yksi ystävä oli Ollilla kuitenkin — Ränni-Pelle. Ollin sairauden aikana hän oli monta kertaa pistäytynyt Simolinilla jollakin tekoasialla saadakseen tietoja pienen suomalaispojan tilasta. Ja kun Olli tuli niin terveeksi, että saattoi liikkua ulkona, tapasi hän tuon tuostakin Flinkin iloisen Petterin, jolla oli erityinen taito pujahtaa pihalle ja kadota taas yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ja aina hän toi mukanaan hyvää tuulta, lakritsia ja sukkeluuksia. Simolin katseli karsain silmin molempien poikien ystävyyttä. Koska hän ei itse joutanut pitämään silmällä Ollia, uskoi hän tämän toimen Jannelle, joka oli tulemassa isänsä veroiseksi oveluudessa ja rahanhimossa. Isän tarvitsi vain antaa hänelle viittaus, mihin suuntaan hän tahtoi asiaa ajettavan, ja Janne haistoi oikean metsäkoiran vainulla, mitä tarkoitettiin. Isän puheesta hän oli ymmärtänyt, että Olli ei saanut seurustella liian paljon toisten poikien kanssa, koska hän saattoi ilmaista salaisuuksia. Janne oivalsi heti ja vahti Ollia valppaasti, kulki hänen kintereillään ulkona, kuunteli ja vakoili. Erityisesti epäili Simolinin väki Flinkin matamia ja hänen poikaansa, ja Ollia oli ankarasti kielletty käymästä Flinkillä, sillä tekosyyllä, että Simolinska ja Flinkin matami olivat riitaantuneet ja jälkimmäinen oli sanonut edellistä Söderin kielikelloksi.
Kielletty hedelmä on aina makea, ja tietoisuus siitä, että heitä pidettiin silmällä ja vartioitiin, antoi poikien ystävyydelle erikoisen viehätyksen. Oli niin jännittävää piiloutua yhdessä johonkin pimeään kujaan tai puukellariin, kun tiesi, että Janne juoksi hakemassa Ollia ja kierteli aivan käsivarren ulottuvilla huomaamatta heitä. He olivat keksineet erityisen leikin: Janne oli kavala Ovela Kettu eli Magua, Ränni-Pelle vanha Haukansilmä ja Olli nuori Unkas, hänen suosikkinsa. Muut pojat saivat vihiä leikistä ja innostuivat mukaan. Jannea ruvettiin aivan yleisesti kutsumaan Ovelaksi Ketuksi, ja pojat pitivät jonkinlaisena jalona velvollisuutena suojella Unkasta häntä vastaan. Tämä tällainen yhteinen liittoutuminen ei suinkaan taivuttanut Jannea hyvänsävyisemmäksi Ollia kohtaan, päin vastoin hän siitä katkeroitui ja koetti häntä vahingoittaa miten parhaiten saattoi. Hän ei tosin uskaltanut kohdella häntä liian kovakouraisesti, sillä silloin saattoi parvi villejä delavaareja hyökätä kadulla hänen kimppuunsa ja uhkaavin elein vaatia hänen päänahkaansa. Janne oli suuri pelkuri ja pötki pakoon näitä Unkasin puoluelaisia, vaikka turvaan päästyään uhkasikin heitä ja haukkui "delamuoreiksi". Mutta salakavalalla tavalla hän tiesi aina kiusata ja härnätä Ollia, kanteli äidillensä ja tekeytyi marttyyriksi. Hän sai muka Ollin yllytyksestä kärsiä pahaa kohtelua toisten poikien puolelta. Täten hän usein sai Simolinskan uskomaan hänen puheitaan ja kurittamaan Ollia.
Tällaisessa melkein jokapäiväisessä ottelussa Ollin luonne karaistui. Hän oppi tappelemaan ja puolustautumaan katupoikien lailla, oppi pettämään Simolinia ja Jannea. Mutta lukuunottamatta tätä sotajalalla liikkuvalle intiaanille luvallista taitoa, vihollisen pettämistä, pysyi hän kaikissa vaiheissaan, vaikeimmissakin tilanteissa, rehellisenä. Hänen oikeudentuntonsa oli pienestä pitäen ollut harvinaisen herkkä.
— Me, intiaanit, emme petä muita kuin vihollisiamme, sanoi Ränni-Pelle, ja tämän hiukan tavallisesta säännöstä poikkeavan rehellisyysmääritelmän oli Ollikin omaksunut.
Vuosi vieri, toinen, kolmaskin. Ollista oli tullut tavallinen suurkaupungin katupoika, jonka suurimpana ilona oli pujahtaa ulos, milloin siihen tilaisuutta suinkin tarjoutui, maleksia kaduilla, imeä paperossia, milloin semmoinen vain käsiin sattui, ja harjoittaa kaikenmoista koirankuria ohikulkijoita kohtaan. Yhä harvemmin hän enää ajatteli Koivumäkeä, äitiä ja isää, yhä vähemmän suri sitä, että oli ollut syynä leikkitoverin kuolemaan. Vain joskus yksinäisyydessä valtasivat entiset muistot hänen mielensä, ja hän joutui kauhulla ajattelemaan nykyistä elämäänsä.
Niinpä nytkin. Muu väki oli poissa, mikä missäkin, ja hänet oli määrätty hoitamaan pienokaista. Simolinska tuntien Ollin rehellisyyden luotti häneen enemmän kuin omiin lapsiinsa ja jätti mieluummin nuorimpansa Ollin huostaan, jonka hän varmasti tiesi pysyvän kotona, silloin kuin hän lupasi. Olli tuuditteli lasta hiljakseen hyräillen. Ja siinä, toistaessaan hyräilyä: "Tuu, tuu tupakkirulla", hän elävästi muisti äidin, koti astui äkkiä hänen eteensä valoisana, onnellisena. Ja sen vastakohtana ympäröi häntä pimeä, epäsiisti huone likaisine pihoineen. Hän painoi päänsä alas ja vuodatti katkeria kyyneliä. Ja vanhat kysymykset, jotka niin usein olivat häntä vaivanneet, heräsivät taaskin.
Saattoiko hän enää koskaan palata kotiin? Kuinka isä ja äiti voivat olla niin leppymättömiä? Miksi ei Kaarle serkku milloinkaan käynyt häntä tervehtimässä? Ei hän edes kirjoittanut enää. Lähetti kyllä säännöllisesti rahaa Simolinille, sen Olli tiesi, mutta hänelle vain suutarin kautta jonkin tervehdyksen silloin tällöin.
Ulkoa kuului kolme kimakkaa vihellystä ja sitten varovainen kuiskaus: — Hyss, onks rauha maassa?
Ränni-Pelle pisti tummatukkaisen päänsä ikkunasta.