— Ei ole ketään kotona, vastasi Olli nopeasti pyyhkien silmiään. Olisi ollut suuri häpeä, jos Haukansilmä olisi nähnyt hänen itkevän.
— Tuleks ulos? kysyi Pelle.
— En pääse, täytyy katsoa lasta.
— Minä meinaan mennä kattomaan laivoja.
Lapsi kätkyessä alkoi huutaa ja sätkiä pienillä väärillä säärillään.
— Suutarin eukko tulee, ennätti Pelle kuiskata ja oli siinä samassa kadonnut. Simolinska tuli pyykkituvasta, märkä esiliina vyöllä ja käsivarret kyynäspäihin saakka paljaina. Hän oli vuosien kuluessa tullut yhä lihavammaksi ja toraisammaksi. Äkeänä hän torui Ollia siitä, että tämä antoi lapsen huutaa. Olli kuunteli tylsänä. Hän oli jo niin tottunut soimauksiin ja uhkauksiin, etteivät ne häntä enää liikuttaneet.
Fiina otti lapsen syliinsä ja ojentaen Ollille rahan hän lausui:
—Tuossa on, mene Petterssonin kauppaan ostamaan pikilankaa ja hakasia. Simolin sanoi niitä tarvitsevansa.
Olli otti rahan ja lähti livistämään, niin että puukengät kopisivat.
Ilma oli liian houkutteleva, jotta hän suoraa päätä olisi mennyt Petterssonille. Oli paljon hauskempaa maleksia kaduilla, katsella vilkasta ihmisvilinää ja silloin tällöin töytäistä kylkeen jotakin avojalkaista katututtavaa. Kas, tuollahan oli Pellekin keskellä poikajoukkoa, joka seisoi katselemassa, kuinka poliisi kuljetti jotakuta taskuvarasta. Olli huomasi Kallenkin ja piiloutui nopeasti erään rotevan pojan turviin. Kallea ei ollut vaikea puijata, hän oli typerä ja hidasjärkinen.