— Jokos pääsit? kysyi Ränni-Pelle. Olli oli pujahtanut hänen taakseen ja veti häntä takinhihasta.
— Jo, mennään muualle, ei tämä ole hauskaa.
— Mennään vaan.
Pojat lähtivät laukkaamaan. Pelle kaivoi taskustaan kaksi lakritsipiippua ja ojensi toisen Ollille.
— Mennäänks laivoja kattomaan?
— En minä niin pitkälle uskalla, sanoi Olli. — Kiivetään luolaan.
Luola oli poikien yhteinen piilopaikka. Sen muodosti sola kahden vanhan tuparähjän välissä mäen harjalla. Pojat olivat koonneet sinne kaikenlaista tavaraa, hevosenkenkiä, suuren nahkapallon, korvattoman kupin, poikkinaisen piipun, Pellen isävainajan oman, joka oli "neuvottelupiippuna" silloin kun tärkeitä asioita pohdittiin. Ränni-Pelle veteli jo pitkiä savuja, mutta Ollin oli vaikea tottua tupakkaan.
Ränni-Pelle kaivoi piipun esille kiven alta, jonne hän sen oli kätkenyt.
— Ensin tupakoidaan, sanoi hän, minulla on tärkeitä asioita. — Hän veti esille isän vanhan tupakkamassin, pisti kuivaa sammalta piippuun ja veti pari savua. Sitten hän ojensi piipun toverilleen. Olli pisti piipun suuhunsa, mutta antoi sen melkein heti takaisin irvistellen.
— Maistuiks pahalle? nauroi Pelle. Hän kopisti piippua kiven kylkeen, pisti tupakkamassin taskuunsa, samoin piipun. Sitten hän rykäisi pari kertaa ja sanoi katseltuaan Ollia hetkisen kulmakarvat ankarasti rypyssä.