— Minä meinaan karata.
Olli katseli ystäväänsä pyörein silmin.
— Karata?
— Niin juuri karata. Merille! Ja sinä tulet mukaan.
Olli pidätti hengitystään. Tuuma oli huimaavan rohkea.
— Mitä äitisi sanoo?
Pelle kävi arvelevan näköiseksi ja raapi kiharaista tukkaansa.
— Siinähän se niksi onkin. Eihän mun tarttis karata, jos äitimuori päästäis mun hyvällä. Olen halunnut merille jo siitä asti, kun ensimmäisen laivan näin, mutta muori ei suostu. Itkee vain ja sanoo, että hän on jo haudannut miehensä meren pohjaan eikä halua pojalleen samaa loppua. Hän tahtois mun suutarinoppiin Simolinille, hyi sentään — tässä Pelle sylkäisi halveksivasti — Simolinille! Luuleks minun siihen suostuvan, ei maar, ennen rupean vaikka neekerin lapsenlikaks kuin Simolinin oppipojaks. Ei, minä aion merille, se on vissi se, isäni eli ja kuoli reiluna merikarhuna, ja niin minäkin meinaan.
Pelle oli kohonnut seisomaan ja katseli silmät innosta säihkyen ympärilleen.
— Katsos, sanoi hän viitaten sormellaan Meelarin sinisiin laineisiin. — Tuolla Meelarin takana on Itämeri. Siinä on vesi suolaista, ja sitä tietä päästään Atlantille.