Olli punastui hiusmartoa myöten.
— Niin, etkös luule minun tietävän, että tuo juttu Simolinskan veljenpojasta ja hänen isärukastaan on hölynpölyä. Sinä et oo sukua Simolinille enemmän kuin kelpo laivan ankkuri suutarin naskalille.
Olli oli yhä ääneti.
— No, ellet luota minuun, niin en minäkään väkisin pyri uskotuksesi, sanoi Pelle ja kääntyi loukkaantuneena poispäin.
— Älä suutu, Pelle, pyysi Olli. En minä olekaan sukua Simolineille, en rahtuakaan, mutta minä en uskalla kertoa asioita, olen luvannut olla vaiti. Isäni ja äitini ovat minut hylänneet, koska tein jotakin hyvin, hyvin pahaa.
— Sinäkö? Mitäs pahaa tommonen pikkunen pojannaskali vois tehdä? Pelle oli hetkisen ääneti, sitten hän kysyi ankaralla äänellä. — Et kai ole varastanut?
— En, vastasi Olli päättävästi. Varastanut en ole koskaan.
— Se on hyvä se, sillä varkaita minä en kärsi. Tommonen epärehellinen pojantolvana kuin tuo Jannekin kismittää mua kovasti. Hän kähveltää taskuunsa mitä saa ja milloin saa. Hyi taavetti!
Pelle sylkäisi taas. Se oli hänellä syvimmän halveksumisen merkki.
Olli katseli ystäväänsä surumielisenä. Mitähän Pelle sanoisi, jos saisi tietää hänen salaisuutensa? Raskaana se painoi häntä. Hän aukaisi suunsa uskoakseen sen sille ainoalle ihmiselle, joka hänen yksinäisyydessään oli osoittautunut ystäväksi, mutta silloin Pelle jo ojensi kätensä hänelle vilkkaaseen, vilpittömään tapaansa ja huudahti: