— Ei teistä ole kuulijoiksi, räyhäätte vain ja peuhaatte.
— Me ollaan ihan hiljaa, lupasivat pojat ja asettuivat piiriksi Pellen ympärille, Olli lähinnä häntä ja Kalle Ollin viereen.
Pelle alkoi lukea. Kirja oli nimeltään " Jäämerellä ", ja Pelle luki pari ensimmäistä sivua innostuneelle kuulijakunnalle. Kalle istui jännittäen huomiotaan hänkin, mutta koska hänen ylimalkaan oli hyvin vaikea tajuta painettua sanaa, alkoi häntä pian väsyttää. Lämmin ilma sen lisäksi häntä painosti, hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän torkkui silmät ummessa.
Pelle loi häneen veitikkamaisen katseen ja toisen yhtä veitikkamaisen Olliin. Sitten hän selaili kirjaa pari kolme lehteä.
— Minä alan tästä luvusta, se on hauskempaa, sanoi hän ja luki:
"Leo ja Wilhelm olivat vahvasti päättäneet lähteä merille. Delfiinin ruorimies, Martti, oli heidän isänsä vanha ystävä ja hänen puoleensa pojat kääntyivät pyytäen, että hän toimittaisi heille paikan laivassa. Mutta saatuaan tietää, että poikien äiti vastusti heidän matkaansa, vanha Martti ei suostunut auttamaan heitä. Jyrkästi tuo jörö merikarhu käski poikien vielä odottaa pari vuotta ainakin. Silloin päättivät Leo ja Wilhelm toimia omin päin. Eräänä varhaisena aamuna he karkasivat kotoa ja piiloutuivat Delfiinin ruumaan — tässä Pelle loi silmänsä Olliin ja katseli häntä tuokion kiinteästi —. Vasta kun laiva oli kaukana Tuk — ulapalla, ryömivät pojat esille piilostaan. Vanha Martti noitui ja pauhasi, mutta asiata ei enää voinut auttaa. Kapteeni ei tietysti enää kääntänyt laivaa takaisin."
Pelle sulki kirjan. — Nyt en viitti enää lukea, sanoi hän. Lyönpä veikkaa siitä, että tuo Olli ei ole ymmärtänyt lukemastani sanaakaan. Vai mitä? Ymmärsitkö, pässinpää?
— Ymmärsin, vastasi Olli punoittavin poskin.
Hetkistä myöhemmin poikalauma hajosi kukin suunnalleen. Kallekin heräsi silmiään hieroen.
— Oliko niillä mitään keskinäisiä juonia? kysyi Janne Kallelta, kun pojat menivät kotiin.