— Vieläkös mitä! Pelle luki jotakin kirjaa, ja me istuttiin kaikki siinä ympärillä, sanoi Kalle.
Uusi elämän toivo oli vallannut Ollin. Jokaiselle pojalle ominainen seikkailuhalu eli hänessäkin vahvana. Yksin olisi häntä arveluttanut lähteä merille, mutta kun Ränni-Pelle oli mukana, haihtuivat kaikki epäilykset. Tuntui niin ihmeelliseltä ajatella, että hän muutamien päivien kuluttua, ehkä jo viikon perästä olisi vapaa Simolineista. Iloisesti viheltäen hän teki työnsä verstaassa ja kuunteli rauhallisena suutarin torasanoja.
— Ei hänen laitansa ole ikinä oikea, vakuutti Janne isällensä. — Heillä on jotakin meininkiä yhdessä Pellen kanssa, sen voin vannoa. Sinä saat antaa hänelle vaikka kolme korvapuustia yhteen menoon, ja hän on yhtä iloinen.
— Pidä häntä silmällä, poika, pidä silmällä. Kuka tietää mitä hän keksii, arveli suutari itsekseen huolestuneena. Minun pitää kirjoittaa Kaarle herralle, että on ryhdyttävä uusiin toimenpiteisiin pojan suhteen. Hän voi ilmaista kaikki ja saattaa meidät poliisin käsiin.
Olli huomasi pian, että häntä pidettiin silmällä. Hän koetti hillitä mielialaansa, mutta se onnistui huonosti, hän oli kuitenkin vielä liian lapsellinen ja vilpitön osatakseen pettää Jannen ovelia silmiä. Jännityksellä hän odotti lähempiä tietoja Pelleltä.
Eräänä iltana hän palasi kotiin käytyään yhdessä Simolinskan ja Jannen kanssa vaatteita huuhtomassa. Portilla juoksi Miina häntä vastaan ja pisti hänen kouraansa paperilapun. Siinä oli sanat: "Delfiini lähtee Hulliin huomisaamuna kello 8." Ei mitään muuta.
Ollin sydän sykähti riemusta ja veri tulvi hänen poskilleen.
— Mikä paperi se oli? kysyi Janne, joka oli huomannut Miinan nopean liikkeen.
— Eipä paljon mikään, vastasi Olli vältellen.
— Keltä sinä sen paperin sait, Miina? kysyi Janne tytöltä.