Tämä tieto pani poikien sydämet kiivaammin sykkimään, mutta Pelle lohduttautui sillä, että vanha Mattson kyllä selvittää asian.
Mutta kun he tulivat Mattsonin silmien eteen, heitti vanha merikarhu mällin poskestaan, päästi julman kirouksen ja pui nyrkkiään Pellen nenän edessä.
— Vai sinä, junkkari, sinä lurjus, haukkui hän tulipunaisena, — minä heitän sinut mereen, pistän koppiin ja annan ensi satamassa poliisin käsiin. Itsepintainen veijari! Häpeemätön nulikka!
Olli vapisi pelosta kuullessaan tätä haukkumasanojen tulvaa, mutta Pelle kuunteli rauhallisena. Vähältä piti, ettei pieni hymynväre karehtinut hänen huulillaan. Hän tunsi vanhan Josua Mattsonin, tiesi, että mitä rajummin hän kiroili ja pauhasi, sen pikemmin hän leppyi. Katuvaisen näköisenä hän seisoi pää nöyrästi kallellaan huitovan merimiehen edessä.
— Sinä olet karannut, junkkari! huusi Josua, karannut häpeällisesti äidillesi mitään puhumatta.
— Niin, sanoi Pelle ja näytti kauhean katuvalta. Kun en minä muuten päässyt.
— Minä suomin selkänahkasi kirjavaksi, uhkasi Mattson. Sen teen kuin teenkin.
Pelle huokasi.
— Kyllä kai minä sen ansaitsenkin, sanoi hän, mutta totta kai sillä pelillä sitten saan jäädä laivaan.
Mattson käänsi kasvonsa poispäin, mutta pojat ennättivät nähdä hymyn hänen huulillaan.