— Mitenkäs se olikaan se teidän yhteinen retkenne silloin Meksikoon? kysyi Pelle. — Tää Olli ei ota uskoakseen, väittää sitä valheeksi, kun minä kerron.
— Vai valheeksi väittää, innostui Mattson. Kyllähän se valheelta kuulostaa, niin kummallinen se oli, mutta se on tosi prikusta prikkuun, sen takaan.
Ja vanha merimies, jonka suurimpana heikkoutena oli ihmeellisten seikkailujen keksiminen, alkoi räikein värein kuvailla tarkasti kuunteleville pojille perin merkillistä retkeään Meksikoon, jossa hän oli ihmeellisen sattuman kautta joutunut sotimaan kapinallisia joukkoja vastaan Flinkin kanssa.
— Ja sen minä sanon, että ne mustat meksikolaiset olivat niin ihastuneet meihin ruotsalaispoikiin, että yhdellä vähällä olivat huutaa toisen meistä keisariksi ja toisen presidentiksi, lopetti hän kertomuksensa nauraa hohottaen.
— Oliko siellä keisari ja presidentti yhtaikaa? kysyi Olli ihmeissään.
— Tietysti, ja joskus, kun oikein kovalle otti parittainkin, vielä paavi kaupanpäälliseksi, selitti Mattson toimessaan. Meksikolaiset ovat kovin prameilua rakastavaa väkeä. Mutta minun olisi pitänyt ottaa sellainen vanha, ryppynaamainen ja tumma meksikolaisprinsessa eukokseni, hän oli näet sen entisen keisarin tytär, ja hirveän hieno, kultaa ja silkkiä päästä kantapäähän. Mutta silloin minä sanoin: ei, kiitos vain kunniasta; hyvät meksikolaiset, mutta mulla on jo muija siellä Ruotsissa, ja tukeva eukko onkin. Mikä lienee pöllähtänytkään sen prinsessan mieleen, mutta se oli niin pikiintynyt minuun, että minun oli pakko karata sieltä. Ja sille tielle jäi kaikki kulta ja hopea, jonka olimme saaneet palkaksi, isäsi ja minä, siitä hyvästä, että olimme vapauttaneet maan kapinallisista.
Vanha merimies oli tykkänään unohtanut suuttumuksensa. Pelle pukkasi salaa Ollia kylkeen. — Tiesinhän sen, kuiskasi hän. Mattson on kiivas ja kiukkuinen, kun suuttuu, mutta leppyy pian.
Kotvan aikaa vielä kaskujaan juteltuaan muisti vanha Josua äkkiä, mistä oikeastaan oli kysymys.
— Hiisi vieköön, mutisi hän nenäänsä hieroen. Oletpa saattanut minut pahaan pulaan, poika. Mutta ei kai tässä muu auta, täytyy iskeä härkää sarviin ja mennä puhumaan kapteenille. Lassi, tartu rattaaseen siksi aikaa, kuin minä menen kapteenin puheille, huusi hän eräälle merimiehelle.
Delfiinin kapteeni oli pitkä, kookas mies. Hänen ahavoituneilla kasvoillaan oli tarmokas ilme, ja Pelle tunsi polviensa horjuvan seistessään tämän mahtavan miehen edessä. Mitä Olliin tulee, olisi hän mieluummin piiloutunut Mattsonin selän taa, niin läpitunkevasti katsoi kapteeni häneen.