— Taitaa olla hyvä mies tämä suutari, niin vallan erilainen kuin Simolin. Kunpa saisin jäädä tähän! Ei kai Simolin tänne löydä.
Huolimatta siitä, että hän koetti vakuuttaa itselleen olevansa turvassa, tunsi Olli yhä vielä olonsa epävarmaksi, ja joka kerran kun vanha ovikellorämä kilahti, hätkähti hän ehdottomasti ja loi aran katseen sisääntulijaan. Kukapa tietää, vaikka Simolin olisi seurannut hänen jälkiään, kun tiesi hänen paenneen yhdessä Pellen kanssa. Jokela huomasi pojan arkuuden ja päätti olla varovainen hänen suhteensa.
— Ei hänen asiansa oikealla tolalla ole, päätteli hän, liekö näpistänyt? Olipa pahasti, että tuli otetuksi sellainen maankiertäjän näköinen.
Onneksi Olli ei arvannut mestarin ajatuksia, muutoin hän olisi kadottanut senkin vähän turvallisuuden tunteen, mikä hänellä nyt oli.
Kun päivällisaika joutui, otti mestari kukkaron taskustaan, antoi pojalle kympin ja sanoi:
— Menes tuonne ruokatavarakauppaan ja osta makkaraa ja leipää. Sano, että ne on Jokelalle, niin rouva antaa sen tavallisen määrän.
— Jeemine! huudahti rouva Laaksonen kuullessaan Ollin esittävän asiataan — tuollaisenko ryysyläisen se Jokela nyt on oppipojakseen ottanut? Johan se ukko nyt on päästään vialla.
Olliin suorapuheisen rouvan huudahdus tuskin koskikaan, hän oli jo niin tottunut kuulemaan halveksivia huudahduksia pukunsa suhteen. Simolinska ei liioin ollut tuhlannut lankaa ja vaatetta "veljenpoikansa" pukuun. Mutta kaupassa oli hoikka, kalpea tyttö, ja hän loi suuret harmaat silmänsä Olliin rouvan kovat sanat kuullessaan. Olli huomasi katseen —, siinä oli hänen mielestään jotakin säälin tapaista.
— No, mitäs se Hillevi röökynä tahtoo? sanoi rouva Laaksonen kääntyen tytön puoleen.
— Sata grammaa poronlihaa, sanoi Hillevi niiaten.