— Vai niin, vai oikein sata grammaa. No, eikös musterilla olekaan poronlihaa kaupassaan, kun täytyy tänne tulla?
Suu happamen imelässä nipistyksessä rouva Laaksonen punnitsi lihan tytölle, mutta koska hän oli luonteeltaan hyvänsävyinen ihminen, selkenivät hänen kasvonsa pian tavanmukaiseen lauhkeaan rauhaansa.
Hillevi ja Olli menivät yhdessä ovesta ulos. Hillevi katosi sisään rihkamakauppaan, ja Olli laski vähäiset ostoksensa Jokelan käteen.
— Saitko rahoja takaisin? kysyi mestari.
— Sain markka kahdeksankymmentä penniä.
— Mitenkä niin, makkarahan maksaa 4 markkaa.
— Se on halventunut nyt, sanoi rouva, kaksikymmentä penniä neljänneskilolle.
— Poika olisi yhtä hyvin voinut kehveltää rahat omaan taskuunsa, mietti Jokela. Pettävä lempeys alkoi pehmittää hänen mieltään Ollin hyväksi. Ulkonaisesti tylyn näköisenä hän käski pojan aterioida, mutta tunsi taaskin heltyvänsä nähdessään, miten ahneesti uusi oppipoika söi.
Olli ei ollut työssään taitava, Simolin itse oli huono suutari eikä kyennyt opettamaan muita. Mutta hän oli ahkera, ja kun ilta joutui, oli Jokela kaikista järjen vastaväitteistä huolimatta päättänyt pitää hänet luonaan.
— Voit maata tuossa lattialla tiskin vieressä toistaiseksi, sanoi hän.