Olli sai ohuen olkipatjan ja vanhan peitteen ja asettui tyytyväisenä vaatimattomalle vuoteelleen. Tuntui hyvältä ajatella, että hänellä vihdoinkin oli jonkinlainen koti. Viisi vuorokautta hän oli kuljeskellut Helsingin katuja, nukkunut taivasalla ja syönyt pienet rahavaransa aivan vähiin. Harmaalaan hän ei uskaltanut lähteä, niinkuin oli aikonut, viime hetkellä häntä alkoi peloittaa, että Kaarle serkku lähettää hänet takaisin Simolinin luo. Nuoren, seikkailuhaluisen pojan luottamuksella hän yhä toivoi jotakin odottamattoman hyvää kohtalolta. Vanha suutari puuhaili vielä kotvan aikaa keittiössä. Sitten Olli kuuli hänen koputtavan keittiön viereisen huoneen ovelle.
— Hyvää iltaa, onko herra kotosalla? kuului hän kysyvän.
Olli ei kuullut, mitä toinen vastasi, hän vaipui sikeään uneen kovalla vuoteellaan ja heräsi seuraavana aamuna niin myöhään, että mestari oli jo ennättänyt keittää aamuteen valmiiksi. Häpeissään Olli pyyteli anteeksi pitkää nukkumistaan, mutta mestari murahti vain vastaukseksi.
Pienelle vaatimattomalle kaappipöydälle oli katettu kolmelle hengelle. Mestari koputti taaskin viereisen huoneen ovelle, ja kotvasen kuluttua astui kolmas ruokavieras sisään. Hän oli pieni, kuiva mies, jonka sisäänpainuneet kuoppaiset posket ja kellertävä iho heti juorusivat nälästä ja puutteesta.
— Herra kirjailija istuu, sanoi mestari osoittaen paikkaa pöydän ääressä.
Mies tervehti kankeasti.
— Huomaan, että mestari on saanut uuden oppipojan.
— Olen, vastasi Jokela ja kääntyen Ollin puoleen hän lisäsi: — Minä toivon, että Koivu osaa olla kohtelias ja huomaavainen tälle herralle, hän on vuokralaiseni. Kun olet juonut teesi, saat mennä siivoomaan herran huonetta. Se kuuluu tehtäviisi.
Olli oli mielissään saadessaan hiukan vaihtelua yksitoikkoiseen suutaroimiseen, joka oli hänelle niin suuresti vastenmielistä. Hän sai mestarilta harjan, rikkalapion ja tomuliinan ja katosi viereiseen huoneeseen.
Se oli pieni vaatimaton huone. Ikkunan edessä, joka antoi takapihalle, oli sinisellä pinkopaperilla päällystetty pöytä ja vanha nahkatuoli. Sohva, joka samalla näkyi toimittavan vuoteen virkaa, korkea, kömpelö kaappi ja pari puutuolia, siinä muu kalusto. Seinällä riippui pari kuihtunutta laakeriseppelettä. Olli katseli niitä ihmetellen ja kohotti haalistuneita silkkinauhoja. Toisen seppeleen nauhoissa luki: Mainehikkaalle kirjailijalle Suomalaisen teatterin Johtokunta — "Siitäpä tie menevi, ura uusi aukenevi!" Toisen, pienemmän seppeleen nauhoissa luki: Juho Soilalle — kirjailijatoverit. — "Kiitos runokanteleesi helkähdyksestä!"