Olli seisoi sanatonna, ihailu ja hämmästys olivat vallanneet hänen mielensä. Hän oli siis suuren kirjailijan huoneessa, miehen, joka oli voittanut kunniaa ja mainetta. Mutta mistä johtui, että tämä eli näin köyhänä, suutari Jokelan vuokralaisena? Miksi eivät nuo, jotka olivat antaneet hänelle seppeleitä, pitäneet hänestä parempaa huolta? Syvän kunnioituksen valtaamana hän siivosi huoneen parhaimpansa mukaan. Pöydällä hän huomasi läjän kirjoja, joissa kaikissa oli Juho Soilan nimi selkämyksessä ja se vielä enemmän lisäsi hänen ihailuaan.
Kun hän palasi keittiöön, istuivat mestari ja kirjailija yhä paikoillaan kumpikin ahkerasti polttaen, mestari pitkää piippuaan ja toinen pientä savukkeen pätkää imien. Mestari viittasi Ollia pesemään astiat ja jatkoi keskustelua.
— Jahaa, sitä eläkettä ei sitten tullut, sanoitte. Herra Soila pudisti surullisesti kaljua päätään.
— Ei tullut, ja nyt minä olen puilla paljailla, kunnes uusi kirjani valmistuu.
Hän näytti niin heikolta ja väsyneeltä; mestari imi ahkerasti piippuaan otsa kurtussa.
— Minulla on kyllä vielä kirjastoni, jatkoi herra Soila, voisin ehkä myydä sen, ainahan siitä jotakin saa.
Mestari rypisti otsaansa yhä enemmän ja imi piippuaan kiivaammin.
— Missä ne kirjat ovat?
Herra Soila rykäisi hämillään.
— Ne, ne jäivät pantiksi entiseen kortteeriini.