— Huoneeni vuokrasta — se oli viisikymmentä markkaa kuussa.
— Tuossa on rahat. Ottakaa poika mukaanne ja menkää noutamaan kirjat käsikärryillä.
— Mutta, herra mestari, tekö lainaatte minulle, tuntemattomalle ihmiselle? sopersi kirjailija neuvotonna.
— Lainaan maar, toivon saavani rahat takaisin korkoineen. Poika, mene herran kanssa asioille. Minä valmistan kengät.
Ollin posket punottivat ja hänen sydämensä löi. Oli niin outoa tavata ihminen, joka vapaaehtoisesti, pakotta auttoi toista. — Mahtaakohan ukko todella olla päästään vialla, kuten rouva Laaksonen oli sanonut. — Tämmöinenkö siis on hyvä ihminen?
— Käy talonmieheltä pyytämässä hänen käsikärryjään lainaksi, käski mestari.
Olli riensi pihalle ja löysi hetkisen etsittyään talonmiehen asunnon. Se oli pimeä ja likainen. Paksu, epäsiistin näköinen vaimo keitti hellan ääressä kahvia. Mustatukkainen tyttö istui kiikkutuolissa kirja sylissä.
Olli toimitti asiansa. Vaimo naurahti halveksivasti.
— Vai käsikärryjä! Vai Jokelalle mukamas! Kuka sen takaa, ettet häviä niine hyvinesi ja vie kärryjäni ikiajoiksi. Oletko muka Jokelan oppipoika, senkin ryysyläinen?
— Olen, kuului Ollin arka vastaus.