— Ja yhtä lurjusmainen kuin entisetkin, sen näkee päältäpäinkin.
— Hyvä rouva, kuului kirjailijan sointuva ääni porstuasta Ollin selän takaa. — Minä menen vastuuseen siitä, että kärryt tulevat takaisin.
Vaimo loi tutkivan katseen miehen ahtaaksikäyneeseen, nukkavieruun päällystakkiin, korkeaan silkkihattuun ja kuluneihin kenkiin.
— Vai niin, sanoi hän pitkään, ja kukas herra on, jos saan luvan kysyä?
Herra Soila kohotti ryhtiään. — Olen kirjailija Juho Soila, mestari Jokelan vuokralainen.
— Tottakin, Jokelan vuokralainen, olkoon menneeksi. Herra ottaa kärryt, jos menetän ne, saa Jokela maksaa, lisäsi hän hiljempaa. Vilho, käy antamassa kärryt, käski hän Ollin ikäistä poikaa, joka samassa astui sisään.
Vilho totteli vastenmielisesti, pimeässä porstuassa hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja survaisi Ollia, niin että tämä oli mennä kumoon. Olli kohotti kätensä läimäyttääkseen häntä korvalle, mutta malttoi mielensä herra Soilan tähden.
— Kyllä tämän vielä maksat, mutisi hän.
Vilho nauraa hihitti; annettuaan käsikärryt herra Soilalle hän vielä mennessään iski Ollia selkään nyrkillä. Ja siitä päivin Olli ja hän mukiloivat toisiaan, kussa ikinä kohtasivat.
— Sivistymätön poikanulikka, murahti herra Soila. Lähtekäämme, nuori ystäväni.