Olli veti hattunsa silmille — voisihan sattua, että Simolin urkkisi jossakin. Mutta vähitellen hän rauhoittui nähdessään, että ihmisten huomio enemmän kohdistui herra Soilaan kuin häneen, harvoinpa kukaan sentään heitä viitsi tarkemmin silmäillä. Silloin tällöin sattui joku herra Soilan tuttava vastaan. Kirjailija tarttui silloin innokkaasti häntä takin rintamukseen ja aloitti hartaan keskustelun, jonka toinen kuitenkin vähän ajan kuluttua katkaisi syyttäen täpärää aikaa. Olli teki sen johtopäätöksen mielessään, että herra Soila harrasti enemmän tuttaviaan kuin nämä häntä.
Pienellä, pimeällä poikkikadulla herra Soila pysähtyi kapean portin eteen.
— Tässä on matkamme päämäärä, sanoi hän. Meidän täytyy kiivetä ylös neljänteen kerrokseen.
— Entä jos joku sillä aikaa varastaa kärryt, virkkoi Olli. Hän pelkäsi talonmiehen vaimon vihaa.
— Eihän toki, eihän toki, rauhoitti kirjailija. Tule sinä vain mukaan, en minä yksin saa kirjojani alas.
Vuokrarouvan harmaat kasvot kävivät hiukan suopeammiksi, kun herra Soila huolimattomalla kädenliikkeellä ojensi hänelle setelin ja pyysi saada kirjansa.
— Kyllähän herra Soila minun puolestani olisi saanut ne hetikin, selitti hän puuhakkaana, se oli jonkinlainen väärinkäsitys.
Herra Soila ei suvainnut vastata. Hän muisti vielä liian selvästi rouvan loukkaavat sanat, kun ei hänellä ollut maksaa vuokraa.
Kirjat olivat kahdessa suuressa vaatekorissa ja kaksi kertaa saivat herra Soila ja Olli kiivetä portaita ylös ja alas, ennen kuin kaikki oli käsirattailla ja valmiina poiskuljetettavaksi.
— Siinä nyt on lainakirjastomme, naurahti kirjailija tyytyväisenä.