Olli katseli kunnioituksella korkeata kirjaröykkiötä. Niin paljon kirjoja ei hän ollut nähnyt sitten kuin oli Koivumäeltä lähtenyt.
Olipa onni, että hän jo kotona oli oppinut lukemaan. Simolinilla hän ei ollut kartuttanut tietojaan kuin minkä silloin tällöin jostakin Pelleltä lainaamastaan kirjasta.
Seitsemäs luku.
HILLEVI.
Hillevi istui korkealla tuolillaan ikkunan ääressä ja virkkasi pitsiä. Puoli lankakerää oli jo muodostunut tähdiksi ahkerien pikkusormien välissä, mutta toinen puoli oli vielä jäljellä, ja täti oli sanonut, että hänen täytyi saada loppuun koko kerä määräajan kuluessa. Hillevi haukotteli salaa kouraansa. Kunpa edes joku ostaja tulisi! Tädillä oli vieraita. Viereisestä huoneesta kuului kahvikuppien iloinen kilinä ja vilkas puheensorina. Aina välistä kaikui Siionin virren harras sävel.
Tip-tip pani sade kadulla. Hillevi laski hetkeksi kätensä helmaansa ja sulki silmänsä. Näin kun oli, saattoi kuvitella istuvansa jossakin muualla kaukana raskaista kivimuureista, pimeästä puotihuoneesta, ajopelien rätinästä ja ummehtuneesta ilmasta. Saattoi kuvitella olevansa vaikkapa Rauhalassa, missä metsä vihannoi, linnut liversivät heleällä äänellä ja suuret punaiset ruusut kukkivat. Hillevi hymyili silmät yhä ummessa.
Rauhala! Se oli hänen pikku unelmiensa ja ajatustensa koti. Siitä hän näki unta, kun elämä pimeässä puotihuoneessa ja yhtä pimeässä keittiössä kävi liian ikäväksi. Rauhala oli hänen suuri salaisuutensa, siitä ei tiennyt kukaan muu, ei täti, ei Heleenakaan, hänen ainoa tyttöystävänsä.
Ovikello helähti, Hillevi heräsi unelmistaan. Pienikasvuinen, hento tyttö, jolla oli kalpeat, vanhat kasvot astui sisään.
— Päivää Hillevi.
— Heleena! Hillevi hypähti iloisena pystyyn. Mikä tuuli sinut toi?