— Jumalanko? Heleena näytti hiukan epäröivän. Tokko hän siitä niin lukua pitää! Ja täytyyhän sinullakin olla joskus lystiä.
Hillevi pudisti päätään, niin että vaalea tukka hulmusi poskille.
— En minä uskalla. Täti sanoo, että teatteri on syntiä, ja täti tuntee Jumalan paremmin kuin sinä ja minä.
— Olkoon sitten! Heleena heitti loukkaantuneena niskojaan. Taitaa olla paras, että minä menen menojani.
— Älä mene vielä, Heleena, en minä pahaa tarkoittanut.
— Sinä aina pistelet minua siitä teatterista, vaikka — Heleenan ääni oli käynyt itkun sekaiseksi — vaikka tiedät, että minun täytyy olla siellä, kun äiti tahtoo niin eikä rahat muutoin riittäisi elatukseen. Konstiko sinun on istua täällä jumalisen tädin turvissa ja myydä silkkinauhaa ja nuppineuloja, mutta meitä on kuusi lasta eikä isä saa kuin jonkin markan päivässä. Ja kuitenkin sinä moitit minua synnistä!
— Älä, rakas Heleena kulta, en minä sinua moittinut, enhän. Täytyyhän sinun auttaa äitiäsi ja sisariasi.
— Välistä olen niin väsynyt, etten tahdo pystyssä pysyä, ja kuitenkin täytyy tanssia näyttämöllä ja tulla kotiin vasta keskiyöllä. Ja päätä pakottaa melkein aina, jatkoi Heleena valitteluaan kerran alkuun päästyään.
Hillevin herkkä sydän oli liikutettu kyyneliin asti.
— Älä, ystävä kulta, älä ole surullinen. Ilkeä teatteri!