— Ilkeäkö? Heleena kohotti päänsä ja katseli kyynelten takaa hymyillen Hilleviin. — Kuule, se on hauskin paikka maailmassa! Kun tulen suureksi, voi Hillevi! — kun tulen suureksi ja pitkäksi —. Hän huokasi katsellen pientä varttaan — silloin, oi silloin saan ehkä oikeita osia. Minä tahdon olla Julia ja Ofelia ja Hedda — — mikä sen nimi olikaan, en nyt oikein muista. Minä rakastan teatteria!
Hillevi katseli hämmästyneenä ystäväänsä, jonka mieliala niin äkkiä muuttui.
— Kuka se Julia on? kysyi hän sitten.
— Hän oli nuori, ylhäinen tyttö, hirveän kaunis ja onneton. Hän oli kihloissa Romeon kanssa, joka myös oli kaunis ja kovin uljas, mutta heidän vanhempansa olivat kireissä väleissä aivan niinkuin sinun tätisi ja rouva Laaksonen, ja vanha, kaljupäinen munkki vihki heidät salaa, ja sitten he kuolivat molemmat pimeässä hautaholvissa. Se on hurjan ihana näytelmä, ja minä itken aina, kun olen sitä katselemassa.
— Voi, kun minäkin näkisin sen! pääsi Hillevin huulilta.
— Sinähän et tahdo tulla teatteriin. Mutta kuules, sinä voit sen lukea. Ai tosiaan, minulla on hauska uutinen, jota en ole muistanutkaan kertoa sinulle. Jokelassa on lainakirjasto.
— Lainakirjasto! Mikä se on?
— Se on sellainen kaappi, josta annetaan kirjoja lainaksi rahasta. Muistathan, että Jokelalla oli kaksi kaappia kaupassaan, nyt on isommasta tyhjennetty kengät pienempään kaappiin, ja hyllyt on täynnä kaikenlaisia kirjoja. Niiden joukossa on Romeo ja Juliakin.
— Saako niitä kirjoja lainata kuka vain? kysyi Hillevi innostuneena.
— Saa kun maksaa, täysikasvuiset kaksikymmentä penniä ja lapset kymmenen penniä kirjalta. Se on oikeastaan Jokelan vuokralaisen, herra Soilan oma koko kirjasto, mutta kaappi on mestarin. Minä jo lainasin sieltä yhden kirjan. Se oli Wilhelm Tell, jota on näytelty meilläkin.