— Onhan niitä muutamia.
— Minä käyn huomenna katsomassa.
Olli kohotti hattuaan hyvästiksi ja juoksi portaita alas niin kovaa vauhtia, että törmäsi Vilhoa vastaan, joka juuri oli kotiin tulossa.
— Senkin raato! kiljaisi Vilho pidellen nenäänsä, joka oli saanut aika paukun yhteentörmäyksessä.
—Tuosta saat! ja polttava korvapuusti seurasi sanoja.
Ollin kiivas luonne leimahti ilmituleen.
— Vai sinä! Kuin vihainen haukka hän oli Vilhon niskassa koettaen molemmilla käsillään saada hänet maahan painetuksi. Vilho ponnisti vastaan, ja vimmattu kamppailu nousi poikien kesken. Kaksi kertaa oli Vilho maassa pölyisellä pihalla ja kaksi kertaa hän kimmahti ylös jälleen. Kolmannella kerralla Olli jäi istumaan kahdareisin hänen vatsalleen.
— Jokos tunnustat olevasi alakynnessä? kysyi hän huohottaen, punaisena ja hikisenä.
— Maltas, räsypekko, kyllä sinulle näytän, uhkaili Vilho kiukusta vavisten. — Mikä lienet maankiertäjä.
— Nouse heti ylös, suutarinnaskali! kuului Emman kimeä ääni. Poikien mellastus oli kerännyt pihalle joukon talon nuorempaa sukupolvea, joka jännittyneenä seurasi kaksintaistelua.