Hetken aikaa olivat kaikki kolme ääneti, sitten katkaisi Heleena vaitiolon.
— Jopas sinä olet hienon näköinen, kun olet siisti!
Olli sormeili hämillään nappejaan. Hän huomasi Hillevin ajattelevan jotakin samantapaista kuin Heleenakin, vaikka hän oli vaiteliaampi. Tuntui niin hyvältä saada hitunenkin myötätuntoa osakseen.
Heleena alkoi kertoa teatterista. Hänen laihat värittömät kasvonsa elostuivat, ja käsivarret, jotka olivat pieneen vartaloon verraten liian pitkät, tekivät tuon tuostakin vilkkaita liikkeitä.
— Malttakaa, sanoi hän äkkiä luoden pälyvän katseen ympärilleen. — Minä näyttelen teille Juliata. Toiset on kaikki omissa puuhissaan, ei ne huomaa. Mennään tähän kallion suojaan. Kas näin. Kuulkaa nyt, mitä Julia puhuu yksikseen parvekkeellaan.
Hän alkoi lausua, ensin hiljaa, sitten sitä myöten kuin innostus kasvoi, yhä selvemmin. Hänen tummat, arkioloissa hiukan uneliaat silmänsä laajenivat, kasvot punertuivat, rinta laski ja nousi, ääni vaihtui sanojen kera.
Olli ja Hillevi kuuntelivat ihmeissään. He olivat vielä liian lapsellisia täysin käsittääkseen Julian sanojen ihanaa runoutta, mutta kuitenkin tempasi Heleena heidät mukaansa.
— Nyt tulee Romeo, selitti Heleena lopetettuaan Julian yksinpuhelun ja sitten he vaihtavat keskenään monta kaunista sanaa. Minä en kaikkea muista, mutta sen kohdan vielä osaan, kun Julia kuolee hautaholvissa.
Hän heittäytyi pitkälleen nurmelle, kietoi huivinsa ympärilleen ja esitti ylitulvivan tunteellisesti Julian heräämistä hautakammiossa ja hänen kuolinkohtaustaan Romeon ruumiin ääressä.
— Älä, älä, pyysi Hillevi, se on niin kamalaa. Minua ihan itkettää. Ja samalla on sentään niin hauskaakin.