"Hahhaa, hah, hah", nauroi eukko, "onko mokomata kuultu? Mistä minä viuluja takoisin? Ei, mene sinä vain kotio nukkumaan ja anna Hannun viulun olla."
Leena pyysi vieläkin kauniimmin: "Rakas hyvä rouva, minä en voi mennä Hannun luo viulutta. En voi nähdä hänen itkevän, se koskee niin sydämeeni."
Eukko hieroi laihalla sormella nenäänsä ja tuumi. "Entä mitäs annat palkinnoksi jos viulun teen?" Leena aukasi vasun kannen näyttäen kanaansa, mutta eukko nyrpisti nenäänsä ja sanoi:
"Pyh, en siitä rahtuakaan piittaa. Minä syön hämähäkin koipia ja tikanpesiä, en välitä kananpaistista enkä munista. Jos kuitenkin välttämättä tahdot tuon viulun, voin sen tehdä eikä siihen tarvita muita aineita kuin oma sydämesi. Siitä tulisi kerrassaan mainio viulu."
Tyttö peljästyi pahanpäiväisesti: "Mutta sittenhän jään ilman sydäntä."
"Niinkuin tahdot", tuumi eukko ja alkoi hämmentää pataansa.
Leena ajatteli Hannua. "Kyllä annan sydämeni, jos se vaan kelpaa", kuiskasi hän. Nyt otti eukko pienen mustan pullon ja kaasi siitä pari tippaa Leenan suuhun. Neste oli niin väkevää, että hän heti nukkui, ja herätessään näki hän eukon häärivän padan edessä. "Katsoppas, tässä se on", ja hän antoi tytölle pienen soman viulun. "Mene nyt kotiin kiireesti eläkä pelkää, vaikka kuulisitkin metsässä vähän melua."
Leena kiitti ja juoksi nopeasti metsän halki. Oli pilkkosen pimeä, orjantappurat repivät hänen paljaita jalkojaan, tuuli ulvoi puiden latvoissa, ja oksat tarttuivat hänen hameisiinsa. Mutta hän puristi viulua rintaansa vastaan ja juoksi yhä kovemmin. Aurinko oli jo noussut, kun hän vihdoin saapui Hannun kotiin, kukko tepasteli pihalla kiekuen ja Hannu istui portailla särkynyttä viuluaan suremassa. Leena juoksi hänen luokseen.
"Elä ole surullinen, Hannu", huudahti hän, "tässä saat uuden viulun."
Kylläpä Hannu tuli iloiseksi. Tuskin hän malttoi Leenaa kiittääkään, kun jo alkoi uutta viuluaan koitella. Ja kauniisti se soikin, niin iloisesti, että porsaatkin takapihalla alkoivat saparot pystyssä tanssia.