"Nytpä lähden kaupunkiin uusia lauluja oppimaan ja rahaa ansaitsemaan", lausui Hannu, "ja sitten rikkaaksi tultuani palaan Leenan luo." Ja niin hän lähti, heilutti hattua vielä mennessään. Mutta Leena seisoi veräjällä hiljaa itkien. Hänen rinnassaan tuntui niin tyhjältä, eikä se kumma ollutkaan, seurasihan hänen sydämensä Hannua viuluna vieraille maille. Siellä soitteli se niin ihmeellisen ihanasti, että jokaisen, joka sitä kuunteli, täytyi itkeä tai nauraa, ei siinä mikään auttanut. Ja ihmiset ihailivat Hannua, pitivät häntä suurena mestarina ja sanoivat: "Kas siinä vasta taideniekka. Aivanhan tuntuu kuin elävä ihminen kauniita satuja kertoisi, kun hän soittaa." Eipä näet arvannut kenkään, että pikku Leenan sydänhän se niin ihanasti lauloi. Keisarit ja kuninkaat ylistelivät Hannua, hän soitti suurissa loistavissa saleissa, missä hienot hoviherrat kumartavat paljaat päänsä lattiaan ja komeat rouvat haukottelevat viuhkojensa takana. Hän aterioi ruhtinaiden kanssa ja sai monta arvonimeä ja kunniatähtiä rintaansa, ajoi vaunuissa, joiden edessä oli kuusi mustaa hevosta, ja takana punahousuinen neekeripoika. Eikä kauan kulunut ennenkuin hän otti morsiamekseen ihanan hovineiden, joka oli niin hieno, ettei koskaan ollut pässiä nähnyt, vielä vähemmin porsasta.
Mutta ihmeellistä oli, että mitä rikkaammaksi ja ylhäisemmäksi Hannu tuli, sitä huonommin hän soitti. Kaikki kauniit vanhat laulut unohtuivat häneltä, ja kun hän koetti uusia sepittää, ei niitä kukaan tahtonut kuulla.
"Soita meille entisiä säveliäsi", pyysivät ihmiset, mutta Hannu ei enää osannut. Niinpä ei kukaan enää hänen soitostaan huolinut. Keisarit ja kuninkaat unohtivat hänet, hoviherrat näyttivät hänelle selkää ja hänen hieno morsiamensa meni rouvaksi toiselle, joka oli ylhäinen ja rikas. Ja pian tuli Hannusta taas yhtä köyhä kuin hän oli kotoa lähteissään.
Silloin hän lähti taas maailmaa vaeltamaan. Kaikki entiset ystävät olivat hänet jättäneet. Hän oli mielestään niin yksinäinen ja hyljätty. Väsyneenä hän istui maantien viereen ojan reunalle, otti viulun käteensä, käänteli sitä murheissaan ja tuumaili.
"Varmaan täytyy minun myydä sinut, vanha ystäväni. Enhän kuitenkaan enää voi sinua soittaa."
Pitkin ojan vartta kasvoi sinisiä lemmenkukkia. Ne katsoivat Hannua lempeillä silmillään, aivan kuin olisivat tahtoneet jotain sanoa, mutta eihän Hannu niiden puhetta ymmärtänyt.
"Soitanpahan vielä viimeisen kerran kieliäsi", arveli hän viululle ja vetäsi pari kertaa jouhella. Silloin tuntui hänestä kuin olisi viulun sisästä tuttu ääni kuulunut.
"Elä sure, Hannu olenhan minä täällä."
Yht'äkkiä muistui silloin Hannulle mieleen kotikylä, lukkarivaari ja pikku Leena. Hyvänen aika, aivanhan ne olivat unohtuneet siellä suurissa saleissa ja ylhäisten seuroissa! Kiireesti nousi hän ylös alkaen astua maantietä pitkin sinne päin, missä luuli kotikylänsä olevan.
Lemmenkukat nyökäyttivät iloisesti päätään hänen jälkeensä.