"Sitähän me juuri tahdoimme sanoakin", kuiskivat ne. "Mutta sinä ymmärsit paremmin viulua kuin meitä."
Kauan aikaa astui Hannu, monta päivää, monta viikkoa. Ei hän koskaan ollut tietänyt maailman olevan näin suuren.
Sill'aikaa odotti Leena kotona. Hänen oli niin ikävä ja paha olla. Vanha lukkarivaari oli jo aikaa sitten kuollut, tuomi oli käynyt rosoiseksi, ja ihmiset nauroivat Leenalle: "Hannusta on tullut maailman mainio soittoniekka", sanoivat he, "ei hän enää tänne tule."
Mutta ei Leena heitä uskonut. Olihan Hannu luvannut tulla takaisin. Leena tiesi paremmin kuin he, ja joka päivä hän kulki tuomen luo katsomaan, näkyisikö häntä jo.
Saapuipa Hannu sitten eräänä iltana pieneen kylään. Sen kirkontorni näytti hänestä tutulta, ja kun hän astui kylään, näki hän sen keskellä vanhan tuomen. Sen oksien alla oli penkki, sehän oli sama puu, jonka varjossa lukkarivaari ennen vanhaan soitteli Hannulle ja Leenalle. Hannu tunsi sen kiiltävän mustat marjat ja tuuheat oksat, nyt tiesi hän tulleensa kotikyläänsä.
Penkillä istui Leena harmaa kissa sylissään, mutta ei hän tuntenut Hannua eikä Hannukaan häntä. Olihan siitä pitkä aika, kun he viimeksi olivat toisensa tavanneet.
"Soitanpa nyt tervetuliaisiksi", mietti Hannu. Hän ei ollut hennonnut viuluaan myydä. Nyt tahtoi hän koittaa vieläkö se soi.
Ja kauniistipa se soikin. Kaikki vanhat laulut tulivat Hannulle mieleen. Ei viulu koskaan ollut ihanammin helissyt. Hänen vieressään itki Leena, itki niin että suuret kyyneleet vierivät poskia myöten kissan kiiltävälle karvalle. Mutta hän itki ilosta, sillä nyt hän tunsi Hannun, olihan se hänen oma sydämensä, jota Hannu soitteli. Hän astui Hannun luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kysyi:
"Etkö minua enää tunne, Hannu? Olenhan minä Leena."
Voi kuinka iloisiksi molemmat tulivat.