"Nyt en koskaan enää lähde pois", lausui Hannu, "en soita muille kuin sinulle ja vanhalle tuomelle."
Ja sitten suuteli hän kyyneleet Leenan poskilta.
Hallin ja Mirrin karkumatka.
Mirri oli kovin loukkaantunut. Se nosti häntänsä pystyyn, sylkäisi kolme kertaa vihaisesti ja livahti avonaisesta ovesta pihalle. Sieltä alkoi se, katseltuaan ensin näkikö kukaan, astuskella tietä pitkin metsään. Oli kaunis syyspäivä, aurinko paistoi iloisesti, ja kellastuneet lehdet kahisivat Mirrin käpäläin alla.
"Oh, oh", sanoivat ne, "elä polje meitä, emme vielä ole kuolleet, vaikka putosimmekin puista. Meidän täytyy elää vielä, kunnes lumihiutaleet tulevat taivaasta meitä peittämään. Istuppas tänne viereemme, niin kerromme sinulle hauskan sadun, jonka kesällä kuulimme pääskyseltä."
"Noh, eipä minulla juuri muutakaan tekemistä ole", arveli Mirri ja jäi istumaan lehtiläjän viereen. Silloin alkoi suuri punaisenkeltainen haavanlehti kertoa:
"Kuuleppas, tämmöisiä pääskynen haastoi. Kaukana täältä on ihmeellinen maa, missä pääskyset viettävät talvensa. Siellä on aina lämmin ja hyvä, ei sada lunta, ei tuiskua eikä järvetkään jäädy, suuret krokodiilit uivat virroissa ja syövät ihmisiä, niinkuin meillä hauet kiiskiä."
"Huh", sanoi Mirri, "siellä minä en tahtoisi olla."
"Niin eikö se ole kauheata", huokasi haavan lehti, "mutta kummallisinta on, että tuon maan ihmiset rakastavat kissoja niin suuresti, ettei siellä kukaan saa niitä tappaa."
"Häh", sanoi Mirri korviaan höristellen, "rakastavatko he kissoja?"