"Mikä sinua sitten vaivaa oikein?"
"Voi, jospa äitini olisi arvannut, mitä hänen Kyrmyniskalleen tapahtuu", ulisi tonttu. "Mene tiehesi, tyhmä ihmislapsi, et sinä voi minua kuitenkaan auttaa."
"Sanohan kuitenkin miksi itket."
"No niin, olen matkalla kosimaan kaikkein suloisinta tonttutyttöstä, mikä maan päällä on nähty. Säkissäni oli minulla kalliita kiviä ja kultaa yllin kyllin ja iloisena kuljin matkaani. Mutta äkkiä unohdin poloinen nimeni enkä sitä nyt muista vaikka ajattelisin pääni puhki. Kuusi päivää olen tässä jo tuuminut sitä, joll'en tänäpäivänä sitä keksi, vie joku muu tonttu morsiameni."
"Ahaa", arveli poika, "tämä tonttu näyttää viisaammalta kuin mitä hän on. Joll'en aivan suuresti erehdy, lausui hän juuri äsken nimensä, eikä kuitenkaan muista sitä. Kuuleppas, tonttuseni, mitenkä sinä, joka näytät niin hirveän viisaalta, et edes omaa nimeäsikään tiedä."
Tonttu katseli vihaisesti suurten silmälasiensa takaa poikaan, sitten se rupesi taas voivottamaan. "Voi minua, uhuh, huu. Jos minua autat, annan sulle kourallisen kalliita kiviä."
"Sanoppas ensin, tonttu kulta, kuinka noin viisaalla miehellä saattaa olla niin huono muisti, ett'ei nimeänsäkään muista."
"Uh, huu" itki tonttu, "en minä ole laisinkaan viisas, lasisilmäthän minut näin viisaan näköseksi tekevät. Oikeastaan olen yhtä tyhmä, kuin kaikki muutkin tontut, mutta isoäitini isoäidin lasit antavat viisaan näön vaikka pässille. Siinä on koko salaisuus."
"Hei, sepä lystiä", tuumi poika, "kuuleppas, tonttu, jos annat mulle lasisilmät, sanon sulle nimesi."
Ei tonttu oikein mielellään olisi lasejaan antanut, mutta ajatellessaan pikku tonttutyttöä otti hän ne nenältään ja ojensi pojalle. Hei, kuinka oppineelta tämä nyt näytti, tontun täytyi nousta kiveltä ja kumartaa, sillä viisautta aina kumarretaan, vaikka se piilisikin vain lasisilmissä.