"Ne ovat suuria haukia, jotka syövät ihmisiä."
"Ahaa, ymmärrän, mutta kuuleppas" — Halli pani toisen etukäpälän kuonolleen ja näytti tuumailevan — "eiköhän Amerikka ja Egypti ole lähellä toisiaan. Tule sinä purteeni, niin purjehdimme ensin krokodiilimaata hakemaan, ja jätettyäni sinut Egyptiin lähden minä Amerikkaan, sillä enpä uskalla kissavaltakuntaasi tulla."
Sanottu ja tehty. Purjevene oli keskustelun aikana ajautunut rannalle, ja Mirri hypähti ketterästi venheeseen istuutuen purjeen alle käppyrään. Halli ohjasi perässä venettä arvokkaan näköisenä. Tuuli puhalsi rivakasti, ja vene viilsi nopeasti aaltoja. Mirri näki pikkukalojen solahtelevan veden alla, ja sitä harmitti kovasti, kun ei voinut pyytää niitä. "Ollappa nyt Heikin onkivapa mukana, kyllä silloin kaloja saisimme", arveli se Hallille. Mutta tämä vaan murahti vastaukseksi, sillä oli täysi työ veneen hoitamisessa, alkoi näet äkkiä tuulla ankarasti. Vene heilui sinne tänne aalloilla, ja nytpä alkoi Mirri tuntea meritaudin oireita.
"Miau, miau", naukui se. "Emmekö pian ole perillä?"
"Kiipeeppä sinä maston latvaan tähystelemään", kehoitti Halli.
Mirri rukka kiipesi mastoa pitkin, mutta huonosti kävi kulku, sairas kun se oli. Viimein pääsi se kuitenkin maston huippuun, ummisti toisen silmänsä ja tähysti.
"Näetkö mitään?" kysyi Halli.
"En näe muuta kuin vaahtopäistä merta", vastasi Mirri kapuillen alakuloisena takaisin.
Nyt alkoi vettäkin sataa, ensin tipottain, sitten oikein kuin saavista kaataen. Mirrin hieno turkki kastui likomäräksi ja kun Halli heilutti häntäänsä, tippui siitä virtanaan vettä. Alkoipa nälkäkin molempia matkatovereita vaivata. Surumielisenä muisteli Mirri lämpöistä vuodettaan uuninpankolla ja täysinäistä ruokakuppiaan. Huh, kuinka kylmä oli! Mirri rukka vapisi kuin haavanlehti, mutta ei uskaltanut itkeä, häpesi näet Hallia.
"Kiipeeppä Mirri taas mastoon tähystämään."