"Kovin kipeä", selittivät linnut yhteen suuhun. — "Tulimme kysymään etkö tietäisi jotain neuvoa."
"Voi, voi!" vaikeroi Metsätonttu nyyhkyttäen niin, että parta tutisi, putosi sammalikkoon istumaan ja itki niin katkerasti, että noiden neljän ympärillä istuvan linnun, tikan, käen ja västäräkkiparin, silmistä vuosi suuret kyyneleet pitkin nokkaa.
"Elähän nyt enää itke, Metsätonttu rukka", lohdutteli viimein västäräkki-äiti. "Seuraa meitä, niin viemme sinut Pienikin luo."
Metsätonttu kompuroi seisaalleen ja lähti yhä nyyhkyttäen seuraamaan ystävällistä västäräkkipariskuntaa. Tikka ja käki puolestaan lausuivat ystävälliset jäähyväiset ja lähtivät töitään jatkamaan.
Kovasti Metsätonttua pelotti näin ilmipäivällä ihmisasunnoille astuessaan. Hän hiiviskeli katajien ja kanervikkojen lomitse, kätkeysi kivien taa ja loikkaili kantojen yli. Västäräkit lensivät edellä ja pysähtyivät vihdoin navetan luona.
"Hiivi nyt varovasti sisään, ettei karja-Kaisa suinkaan huomaa", varoittivat ne pesäänsä takaisin lentäessään.
Tonttu livahti varpaisillaan navetan ovesta sisään. Siellä makasi Pienikki ähkien oljilla, luoden surulliset silmänsä Metsätonttuun aivan kuin apua anoen.
"Voi sinua raukkaa", itki Metsätonttu, "mikä sinua oikein vaivaa?"
Ja sitten hän istui Pienikin luo, kostutti sen kuivia huulia vedellä ja karkoitti ilkeät paarmat huiskuttaen suurella vitsalla. Pienikki poloinen oli tästä kovin iloissaan. Jos se olisi jaksanut, olisi se varmaan ammunut mielihyvänsä merkiksi, mutta nyt nuoli se vain silloin tällöin ystävänsä kättä.
Äkkiä kuului askelia ja ihmisääniä. Vips — siinä tuokiossa piiloutui tonttu heinäkasaan navetan pimeimpään nurkkaan, heristeli korviaan ja tirkisteli salaa lymypaikastaan. Sisään astuivatkin samassa eläintohtori ja karja-Kaisa. Eläintohtori koputteli vasikan kylkeä, kuunteli sen keuhkoja ja pudisti päätään.