"Paina puuta", sanoi hän.
Poika teki niin, ja eukko kehräsi edelleen. "Mitä sinä kehräät?" kysyi poika. "Kehrään satuja", vastasi eukko ja nyökkäsi päätään hänelle.
Tätä poika ihmettelemään, mutta eukko sanoi, ettei se ollut lainkaan vaikeata. Joka kerään hän kehräsi sadun, ja tätä työtä hän oli jo tehnyt monta, monta sataa vuotta.
"Tuolla tulevat lampaani", virkkoi hän, ja siinä tuokiossa tulikin lammaslauma määkien ja hyppien pihatarhaan.
"Tahdotko jäädä lampaitani paimentamaan?"
Poika suostui, sillä hän piti eukosta, ripusti eväskonttinsa seinälle ja jäi eukon luo paimeneksi. Mutta eivätpä hänen paimennettavansa olleetkaan tavallisia lampaita, vaan satulampaita, sellaisia, joiden villasta kehrätään satuja, iloisia ja surullisia, lyhyitä ja pitkiä. Nurmikaan, jota ne söivät, ei ollut toisten nurmien kaltainen. Siinä kasvoi ihania kukkia, tulipunaisia ja sysimustia, sinisiä ja keltaisia. Punaisista kukista tuli iloisia satuja, mustista surullisia. Keltaisista sai sellaisia satuja, joissa puhuttiin vuorenpeikosta ja noitaämmistä, mutta sinisistä sellaisia, jotka puhuvat merenneidoista ja vedenhaltiasta. Päivisin poika paimensi lampaita ja illoin hän istui pirtissä eukon kehräämistä katselemassa. Näin kului pitkä aika. Eräänä iltana sanoi eukko: "Nyt olet palvellut kyllin kauan. Huomenna saat lähteä taas maailmalle. Ahkeruutesi palkaksi täytän eväskonttisi satukerillä. Joka kerran kun tahdot kertoa jonkun sadun, tarvitsee sinun vain sanoa: satukontti aukene, ja heti saat kauniin sadun. Mutta muista aina sulkea kontti visusti, muuten kerät vierivät matkoihinsa."
Poika kiitti hyvää eukkoa ja lähti satupirtistä pois maailmalle. Hän oli iloinen kuin lintu kulkeissaan tietä pitkin, satukontti riippui hänen olkapäillään, se oli aivan tavallisen kontin näköinen, eipä arvannut vastaantulija siinä satuja piileilevän. Tulipa hän niin aukealle marjamäelle. Siellä lapsiparvi oli mansikassa poimien uutteraan punaisia marjoja vasuihin ja tuohisiin. Poika istuutui suurelle kivelle ahon keskelle, pani kontin polvilleen ja mietti.
Koetanpa nyt, puhuiko satueukko totta. "Satukontti aukene", virkkoi hän ottaen kontistaan suuren kerän. Hei, mikä lysti satu sieltä tulla tupsahti! Lapset juoksivat kilvan hänen luokseen ja istuutuivat piiriin kiven ympärille kuunnellen kontin ihmeellistä sisällystä. Ettepä usko miten soma se satu oli, siinä kerrottiin vanhasta kissapöllöstä, joka kosiskeli nuorta ihanaa kuuntyttöä, mutta siitä emme nyt ennätä puhua. Kun poika oli lopettanut satunsa, sulki hän kontin, heitti lapsille hyvästi ja lähti astumaan kotia päin, vanhan isänsä luo. Sielläkös elämää oli! Vanhin poika, tuo oppinut professori, oli näet hänkin tullut isää tervehtimään, ja komeissa vaunuissaan ajoi toinen veli kuninkaantyttären kera punaisesta veräjästä pihalle. Eipä vain isällä koskaan ennen ollut näin hienoja vieraita ollut. Aidan päällä töllistelivät kaikki kylän lapset suut selällään tätä komeutta. Isäukko istui rahilla pirtin ulkopuolella ja hänen vieressään kultaisilla tuoleilla keskimäinen veli prinsessoineen, sekä professori. Silloin astui pihalle nuorin veli konttineen.
"Hyvää päivää isäukko", sanoi hän, "hyvää päivää, herra professori ja teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tässä minä nyt olen."
Mutta isä ja veljet rupesivat häntä torumaan. "Etkö ole onnea saavuttanutkaan? Tulethan takaisin yhtä köyhänä kuin menitkin. Sama konttikin on hartioillasi." Ja sitten alkoivat molemmat toiset veljet kehua onneaan. "Minä olen niin viisas", sanoi vanhin veli, "että ihmiset minua kumartavat ja ylistelevät, Salomokin oli vain lapsi minun rinnallani."