"Entäs minä sitten", virkkoi keskimäinen, "olen niin rikas, että syön kultalautasilta, nukun kaikkein kalliimmilla untuvilla ja vaimoni on kuninkaan tytär. Voiko enempää elämässä pyytääkään?"
Nuorin poika kuunteli toisten onnea. Ei hänen ollenkaan käynyt heitä kateeksi, hän otti kontin olkapäiltään, kutsui kaikki lapset luokseen ja sanoi: "satukontti aukene", ja sitten hän keri sadun toistaan kauniimman. Nytpä tuli hauskaa! Isäukko hymyili nyökäyttäen hopeanharmaata päätään, oppinut veli unohti syvän viisautensa ja luuli taas olevansa pikku poikanen, kuninkaantytär ja hänen ylhäinen puolisonsa nauroivat kultatuolissaan, ja se oli jotain erinomaista, sillä nähkääs, hieno väki ei naura usein. Mutta hauskinta oli kuitenkin lapsilla, he syleilivät poikaa ja pyysivät yhä vain uusia satuja.
Ja pojan kertoessa loistivat hänen silmänsä onnesta, ja nähdessään hänen ja pikkulasten iloa ymmärsivät isä ja veljet, että hänen kontissaan piili yhtä suuri onni kuin konsanaan oppineen viisaudessa ja toisen veljen rikkauksissa.
Vuorenpeikko ja paimentyttö.
Olipa kerran pieni paimentyttö, iloinen ja vallaton kuin västäräkki. Aamulla anivarhain hän ajoi lehmät laitumelle ja juoksi itse perässä avopäin, paljain jaloin. Äitikullaltaan hän sai pikku konttiinsa leipäkyrsän ja piimäleilin, vieläpä joskus pienen voikipenenkin. Hei, kuinka metsässä oli hauska! Suuret hongat seistä törröttivät totisina muistellen menneitä aikoja, mutta katajat ja koivut kertoivat niin hullunkurisia juttuja, että lehmiäkin nauratti, mitä sitten paimentyttöä. Puun latvassa naksutteli orava: "Tule tänne, tule tänne", mutta kun tyttö rupesi kapuamaan runkoa pitkin, hyppäsi se toiseen puuhun ja viskoi sieltä käpyjä jänöjussin päälle, joka sääret suorina loikki Kellokkia pakoon. Entäs vasikat! Ne nyt vasta hupsuja olivat. Häntä pystössä hyppivät ne kilpaa kivien ja kantojen yli, olivat hippasilla ja koettivat puskea toisiaan sarventyngillään. Hauska oli paimentytöllä metsässä.
Mutta syvällä rotkossa asui vuorenpeikko. Sillä oli tuuhea vihertävä parta, pienet punertavat silmät ja tukevat käsivarret. Päivisin istui se rotkossaan, mutta kulki yöllä pikkulintuja ja kukkasia tappamassa, sillä niitä se ei kärsinyt, päinvastoin vihasi ja vainosi. Mutta paimentyttöä se rakasti. Kun tyttö hyppeli mättäillä, huhuili lehmiä ja lauleli, silloin tirkisteli vuorenpeikko kivilohkareen takaa, nauroi ja venytteli korviaan, jotta ne hohtivat kuin keitetyt ravut. Peikot näet aina venyttelevät korviaan, kun ne ovat mielissään, siksipä niillä onkin niin hirveän suuret korvat. Eräänä päivänä puki se itsensä oikein hienoksi. Päässä oli sylen korkuinen hohtokivillä koristettu lakki, jalassa tulipunaiset saappaat, takki oli elefantin nahasta ja housut vuohenkarvoista. Korviinsa ripusti se kaksi kullattua etanaa ja palmikoitsi pitkän partansa neljään palmikkoon, jokaisen palmikon päässä oli korea koppakuoriainen. Näin koristettuna vuorenpeikko astui paimentytön luo, joka istui kivellä tuohitorveen toitottamassa. Hyvänen aika kuinka tyttö säikähti! Hyppäsi kiveltä kuin pallo ja tahtoi juosta pakoon, mutta vuorenpeikko tarttui hänen käsivarteensa:
"Elä pelkää tyttöseni, en minä pahaa tee. Olen vuorenpeikko, asuntoni on täällä aivan lähellä, etkö tahdo tulla sitä katsomaan?"
Paimentyttö katseli katselemistaan peikkoa, viimein rupesi häntä ukon komeus naurattamaan. Hän nauroi niin sydämellisesti, että metsä kaikui, pöllöt siristelivät hämmästyneinä unisia silmiään, jänikset juoksivat viidakosta katselemaan, ja musta korppi muuttui punaiseksi. Korpit näet muuttuvat aina punaisiksi nauraessaan, mutta se tapahtuu hyvin harvoin, noin kerran sadassa vuodessa. Vuorenpeikko venytteli korviaan, ryki ja yski, yski ja ryki. Viimein hän sanoi: "Etkö tahtoisi tulla kanssani linnaani? Saat siellä kymmenen kaunista huonetta, viisikymmentä hienoa pukua ja pannukakkua niin paljon kuin ikinä tahdot."
Paimentyttö pudisti päätään: "Mitäpä minä kymmenellä huoneella? Onhan minulla täällä niin suuri sali, ett'ei keisarillakaan suurempaa. Taivas on kattona, viheriä nurmi ja punainen kanervikko lattiana, korkeat puut seininä. Hienoja pukuja en koskaan ole rakastanut; pannukakku tosin ei olisi hullumpaa, mutta saanhan metsästä marjoja yllin kyllin ja äidiltäni piimää sekä leipää."
Vuorenpeikon punaiset posket kävivät keltaisiksi: "Saat monta arkullista kalliita kiviä."