Paimentyttö nauroi: "Meren rannalta saan kiviä tarpeeksi, en huoli kivistäsi."
Peikon naama muuttui viheriäiseksi: "Saat istua jouten, ei tarvitse sinun enää paimentaa karjaa."
Tyttö löi kätensä yhteen: "Hyvänen aika, silloinhan minulla vasta ikävä olisi. Hui, hai, ettenkö saisi enää Kellokkia enkä Kirjoa syöttää. Mene matkoihisi, tuhma peikko!"
Mutta nyt peikko suuttui ja tuli aivan tuhanharmaaksi, silmät iskivät tulta, ja hän sähisi kiukusta. "Jollet tule mukaani, tapan kaikki lehmäsi, sytytän äitisi mökin palamaan ja muutan pikku veljesi sammakoiksi. Tiedä, että olen mahtava noita. Hatsina pou! hatsina pous! pim pom pau!"
Samassa makasi Kellokki surkeasti ammuen maassa ja katsoi rukoilevasti paimentyttöön.
"Elä, elä, peikko kulta!" huusi tyttö, "elä tapa lehmiäni, eläkä tee äidilleni mitään pahaa. Tulen kyllä mukaasi."
"Kyrmy, Kyrmy, rinpunni", mutisi peikko ja yks' kaks nousi Kellokki terveenä ylös, mutta vuoren peikko tarttui tytön käteen ja vei hänet rotkoonsa. He astuivat alas kiviportaita syvälle, syvälle, sillä peikot pelkäävät päivän valoa. Hyvänen aika! sitä komeutta mikä siellä oli, silmiä ihan häikäisi. Ensimäisessä huoneessa olivat seinät lumivalkoisesta suolasta ja katossa riippui suuria kiiltomatoja, toinen huone oli lasista, kolmas porsliinista, neljäs sinisistä, punaisista ja viheriäisistä hohtokivistä, viidennessä oli katto kullasta ja seinät hopeasta. Eihän niitä kaikkia voi luetellakaan, niin monta niitä oli, toinen toistaan kauniimpia. Paimentyttö ihmetteli ja ihaili, mutta sitten hän tuli surulliseksi ja sanoi:
"Näen kalliita kiviä ja kultaa, mutta en ainoatakaan puuta enkä pikkulintua."
"Ahaa", nauroi peikko ja venytteli pitkiä korviaan, "tuleppas tänne, kauniimpaa puutarhaa et ole eläissäsi nähnyt", ja hän vei tytön suureen luolaan, jonka katto oli siniseksi maalattu ja koristettu kiiltävillä kivillä, jotka tuikkivat kuin tähdet. Ylt'ympäri seisoi korkeita puita, mutta niiden lehdet olivat leikatut viheriäisestä silkistä, ja ne olivat sekä jäykät että mykät; ei ainoakaan oksa nyökännyt iloisesti paimentytölle kuten koivut ja petäjät ulkona metsässä. Niiden latvoissa istui koreita lintuja. Ne oli vuorenpeikko ensin tappanut ja sitten asettanut kullattuina ja maalattuina puihin istumaan. Vaiti tuijottivat ne elottomilla silmillään paimentyttöön, ja silloin tämä rupesi katkerasti itkemään. Mutta nyt suuttui peikko.
"Vai niin", torui se, "eikö sinulle tämäkään kelpaa, tuhma ihmislapsi, tämähän on oikein hienon hienoa, vaikk'et sinä sitä ymmärrä. Babiaanit hoi, marakatit hoi! tulkaa tänne!"