Hus! siinä tulla tupsahti kymmenen pitkähäntäistä marakattia ja babiaania tulipunaisissa hameissa. Ne tarttuivat toistensa häntään ja alkoivat kirkuen tanssia ja tehdä kaikenmoisia hullunkurisia temppuja, sill'aikaa kuin kaikkein suurin babiaani löi rumpua.
Mutta paimentyttö muisteli pikku vasikoita iloisine hyppyineen nurmikolla. Hän kätki kasvot käsiinsä ja itki yhä katkerammin.
"Hyvä peikko", pyysi hän, "päästä minut jälleen ulos viheriäiseen metsään. En voi olla täällä, aivanhan minä kuolen ikävään."
"Et sinä täältä ikinä pääse", kiljui vuorenpeikko ja sulki tytön suureen kultaseinäiseen huoneeseen, minne ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut. "Täällä saat olla, kunnes opit rakastamaan linnaani", ja sitten hän paiskasi raskaan rautaoven lukkoon.
Mutta tyttö heittäysi maahan ja itki niin katkerasti, että kultaseinienkin kävi häntä sääliksi ja suuria kultakyyneliä vieri alas lattialle. Ja silloin syntyi pikku rakonen seinään, sen kautta pujahti pieni näppärä sisilisko paimentytön luo katsellen häntä kirkkailla silmillään.
"Elä itke, pieni paimentyttö", sanoi se, "tunnen sinut hyvin, olet aina ollut ystävällinen meille sisiliskoillekin, siksipä tahdommekin auttaa sinua. Kuuleppas! Vuorenpeikolla on taikasauva, johon ei kukaan muu kuin hän itse uskalla koskea, koska se muuttaa kaikki kullaksi. Mutta näin kuuluvat loihtusanat: Se joka ei kullasta välitä eikä sitä rakasta, se voi vaaratta tarttua sauvaan. Ota siis sauva hiljaa peikon päänaluselta hänen nukkuessaan, lyö sillä oveen, ja heti olet vapaa. Kumppanini ja minä suurennamme tätä rakosta kunnes mahdut sinäkin siitä." Näin sanoen solahti sisilisko rakosesta ulos nyykäyttäen pikku päällään hyvästit. Se kokosi kaikki toverinsa, ja yksin voimin kaivoivat ne reikää, kunnes se tuli niin isoksi, että tyttö pääsi siitä läpi. Yöllä hiipi hän siis hiljaa viereiseen huoneeseen, missä vuorenpeikko kuorsasi komeassa vuoteessaan, veti hyvin varovasti taikasauvan hänen päänsä alta ja juoksi kiireesti oven luo koskettaen sitä sauvalla. Heti avautui se, ja paimentyttö pääsi pitkään käytävään, jonka päässä loisti valoa. Hei, kuinka hän juoksi, ja kyllä sietikin, sillä siinä tuokiossa oli vuorenpeikko aivan hänen kinterillään.
"Taikasauvani, taikasauvani!" kirkui se ojentaen pitkät käsivartensa tyttöä kohti. Mutta hän riensi eteenpäin lyöden sauvalla pitkin seiniä. Huh, sitä ryminää ja kolinaa, mikä nyt syntyi. Koko vuori vapisi ja ryskyi, kivilohkareita putosi kolisten maahan ja töintuskin ennätti tyttö hypätä aukosta ulos ennenkuin koko rotko rymähtäen vaipui kiviläjäksi, eikä vuorenpeikon komeista saleista ollut muuta jäljellä kuin harmaita kivilohkareita ja sammalia. Taikasauvakin oli muuttunut vanhaksi leppävitsaksi.
Vuorenpeikkoa ei kukaan sen koommin nähnyt eikä kuullut. Liekö hautaantunut sinne luolaansa kivien alle? Mutta paimentyttö riensi takaisin kotia, viheriään metsään, karjalaitumelle ja sinisen meren rannalle.
Jouluaatto metsässä.
Oli jouluaattopäivä. Lunta tulla tuprutti sakeasti, kulkuset kilisivät lystisti kujilla ja tiellä. Tauno istui ikkunan ääressä posket käsien nojassa ja katsoi ulos. "Ohhoh, nyt on kello vasta kaksi. Neljä pitkää tuntia vielä, kunnes joulukuusi sytytetään. Mitähän jos menisin vähän hiihtämään."