Tämän jälkeen aukeni kallioon tontun kokoinen kolo ja kolosta kohosi kultainen hihna, johon Metsätonttu tarttui liukuen sitä pitkin syvälle, syvälle alas pimeään luolaan.
"Huh", sanoi hän, "täälläpä on pimeä, eihän täällä näe omaa partaansakaan."
"Odotappas hiukan, niin toimitan valoa kunniaksesi", puheli Vuoritonttu ja koputti seinään sauvallaan. Heti sipsutti esille kaksikymmentä harmaata hiirtä kantaen kukin käpälissään kirkasta pientä lyhtyä. Tehtyään sievän kumarruksen vieraalle poistuivat ne takaisin yhtä hiljaa kuin olivat saapuneetkin. Luola tuli nyt niin valoisaksi, että Metsätonttu hyvästi saattoi nähdä veljensä. Hän oli pieni ja ryppyinen kuten Metsätonttukin, mutta lakki oli harmaa eikä punainen.
"Kerroppas nyt asiasi", lausui Vuoritonttu, "arvaan, ettet turhan päiten ole lähtenyt metsästäsi pimeään luolaani matkustamaan."
Metsätonttu kertoi asiansa ja kysyi, eikö veli tietänyt Päitsetsalon velhon asuntoa.
"Kyllä hän jossain pohjoisessa asuu", tuumaili Vuoritonttu — "en oikein tarkoin tunne hänen asuinpaikkaansa, mutta veljemme Koskitonttu ihan varmaan tietää sen. Voinhan lähteä kanssasi häneltä kysymään. Siitä onkin jo sata vuotta kun viimeksi olen maan päällä käyskennellyt, oikeinpa silmiini koskee päivän valo, mutta saatammehan odottaa yön tuloa. Sillä aikaa saavat palvelijani tuoda sinulle syömistä." — Hän koputti taas sauvallaan seinään ja kotvasen kuluttua saapui kymmenen hiirtä kantaen pöytää, johon oli ladeltu ruokia jos jonkinlaisia. Siinä oli keitettyjä etanoita, paistettuja koppakuoriaisia, suolattuja sisiliskoja ja itikkasoppaa sekä lopuksi kolme hunajaan kastettua korkkia.
Hunajaan kastetut korkit olivat kaikkien tonttujen mielestä parasta herkkua maan päällä. Metsätonttu ei hennonnut syödä koko korkkiaan, vaan pisti säästöön taskuunsa toisen puolen.
Heidän syötyään olikin jo ilta saapunut. Tontut kiipesivät kultahihnaa myöten ylös, sulkivat aukon tarkoin ja lähtivät vierimään vuorta alas. Vuoritonttu pyöri ihan samoin kuin veljensäkin — kylläpä huomasi heidän korkkia syöneen — niin kevyesti kävi kulku. Aamun sarastaessa saapuivat he Kalliokosken luo, jonka rannalla Koskitonttu asui. Huh — sitä pauhua ja kohinaa mitä koski piti — eihän siinä tahtonut omaa ääntänsäkään kuulla. Veljekset seisoivat rannalla ja huusivat täyttä kurkkua:
Kuule, kuule, Koskitonttu, Veikon huuto, virran tonttu. Koski laaja, poissa porras, Ylitse halumme harras.
Silloin kuului kosken toiselta puolen kohinan kautta: