Kuulin huudon, kuulin kaksi, Terve, veljet vierahaksi! Hetkinen odottakaatte, Orhini eteenne saatte!
Pian uikin kuohujen lävitse kaksi suurta kiiltävää lohta rannalle tonttujen luo. Nämä arvasivat niiden olevan Koskitontun lupaamia hevosia, istuivat kalojen selkään ja pitivät lujasti evistä kiinni, sillä nyt vasta kulku alkoi. Maailma pyöri heidän silmissään, koski viskoi vaahtoaan heidän kasvoihinsa ja oli joka silmänräpäys niellä heidät pyörteeseensä. Puolikuolleina saapuivat he Koskitontun luo. Tämä asui onkalossa aivan kuohujen partaalla. Vesi oli uurtanut asumuksen pyöreäksi kuin pata, sen seinillä riippui näkinkenkiä ja helmiä, ja laattialle oli levitetty kiiltäviä kalan nahkoja. Iloisesti tervehti Koskitonttu veljiään ja kuultuaan heidän asiansa, nyökäytti hän päätään suostumuksen merkiksi. Hän oli muuten aivan toisten tonttujen näköinen, mutta parta oli valkoinen kuin kosken kuohu, samoin lakkikin.
"Tiedän kyllä Päitsetsalon velhon asuinpaikan" — sanoi hän. — "Ei sinne ole täältä kovinkaan pitkä matka. Parasta lie meidän ratsastaa sinne hevosillani." — Hän vihelsi pieneen pilliin vyöllään ja heti ui kolme pulskaa lohta rannalle. Eipä olisi veljeksien tehnyt mieli enää lähteä mokomien ratsujen selkään, mutta mikäpä siinä autti. Koskitonttu lohdutti, ettei ollut hätääkään, ja niin he ratsastivat taas pitäen lujasti lohien selkäevistä kiinni alas ärjyviä kuohuja. Metsät kiitivät nuolen nopeasti heidän ohitseen, lohet ponnistelivat voimiaan, paiskelivat pyrstöjään ja kimpoilivat kuin äksyt orhit ja pian he saapuivat suurelle selälle, jonka keskeltä kohosi metsäinen saari.
"Se on Päitsetsalo" — selitti Koskitonttu. — "Ptruu, ptruu, hevoseni, kuljeppas nyt siivosti, kohta ollaan perillä."
Rannalle saavuttuaan he ohjasivat tyyneen poukamaan, astuivat itse rannalle ja ajoivat lohet kaislikkoon syömään. Metsän poikki vei sammaleiden ja sanajalkojen peittämä kapea polku korkealle kuusikkoa kasvavalle mäelle. Sen kupeella levitti kaksi ikivanhaa honkaa tuuheita oksiaan, ja tässä oli ovi Päitsetsaloon. Honkien latvassa istui kaksi metsäkyyhkystä.
"Kuka tulee? Kuka tulee?" kuhersivat ne yksissä äänin.
"Kolme matkalaista, kolme tontukaista", vastasivat tontut.
Oven suussa kannolla istui punatupsuinen musta palokärki. Se koputti nokallaan kahdesti oveen, ja heti aukeni se. Tontut astuivat sisään mahdottoman suureen viheriäiseen saliin, jonka seinillä kasvoi vihannoivia puita ja tuoksuvia kukkia. Yltympäri salia oli sammal- ja ruohovuoteita, joilla makasi eläimiä kaikenkarvaisia ja -muotoisia. Tuolla loikoili kömpelö karhu pää siteissä, täällä voihki kettu käpälä kääreissä. Susi valitteli hammassärkyä, jänikseltä iskettiin suonta, orava oli pudonnut ja taittanut toisen käpälänsä hypellessään oksalta toiselle. Joka paikassa oli sairaita eläimiä, suuria ja pieniä.
Ihmetellen katselivat tätä tonttuveljekset, ja ennenkuin kerkesivät herätä hämmästyksestään, näkivät he Päitsetsalon velhon astuvan luokseen. Hän oli ystävällisen näköinen vanha ukko, jonka lumivalkoinen parta ulottui polviin. Tontut olivat hänen rinnallaan kuin hiiri hevosen rinnalla — niin pitkä ja voimakas hän oli. Karhua hän kantoi käsivarrellaan kuin lapsi kissanpoikasta — tuskinpa koko maailmassa oli toista häntä väkevämpää.
Tonttujen sydän hyppi heidän pikku rinnassaan ja vavisten he kumarsivat velholle niin syvään, että töppölakit maata viilsivät ja nenä tarttui varpaaseen. Viimein rohkaisi Metsätonttu mielensä ja jutteli asiansa velholle, joka nyökäytti ystävällisesti päätään virkkaen: