"Mielelläni", vastasi tonttu, nosti huuliharppunsa huulilleen ja alkoi iloisesti soittaa.
Ja sekös sairaita miellytti. Ne kohottivat karvaiset päänsä, löivät tahtia käpälillään ja murisivat sekä ulvoivat tyytyväisyyden merkiksi.
Vuoritonttukin tahtoi toimittaa jotain ja alkoi laulaa syvällä äänellä kummallisia lauluja vuorenhaltioista ja kadonneista prinsessoista. Tämän kuultuaan ei Koskitonttukaan tahtonut olla toimeton. Heti rupesi hän tanssia tepastelemaan, viskeli paksuja sääriään ja teki mitä hullunkurisimpia temppuja, niin että koko sali kaikui naurun hahatuksista.
Lopulta täytyi velhon pyytää veljeksiä lopettamaan, hän näet pelkäsi sairaiden liiallisesta naurusta entistä pahemmin sairastuvan. Kohtelijaasti kumartaen heittivät tontut hyvästi ja astuivat velhon opastamina ulos Päitsetsalon korkeasta ovesta.
Rannalle tultuaan vihelsi Koskitonttu taas ratsujaan. Heti olivat nämä valmiit, ja niin saapuivat he yks kaks Koskitontun asunnolle. Täällä heidän tiensä erkanivat. Mutta sitä ennen he päättivät tavata toisensa taas sadan vuoden perästä. Koskitonttu kömpi onkaloonsa, Vuoritonttu palasi rotkoonsa ja Metsätonttu kiirehti nopeasti Pienikin luo.
Tämä makasi vähissä hengin oljillaan raskaasti läähättäen ja silmät ummessa. Mutta annappas olla, kun Metsätonttu voiteli sen kylkiä velhon antamalla voiteella — eikös vain se heti elpynyt. Vielä kerran sivelsi Metsätonttu sitä voiteella, ja heti nousi se ylös, nuoli tontun suureksi iloksi hänen kasvojaan ja ammui ruokaa niin että navetta raikui.
Siitä päivin tuli se terveeksi ja Metsätonttu sai taas juosta sen vieressä metsämailla ja laitumilla.
Satu kolmesta lapsesta, jotka menivät kevättä hakemaan.
Eeva ja Ruut istuivat lastenkamarin ikkunan ääressä katselemassa kuinka lunta satoi. Valkoiset hiutaleet pyörivät hetkisen ilmassa pudoten viimein maahan, missä kinokset kasvamistaan kasvoivat. Taivas oli harmaa ja vihaisen näköinen, aivan kuin ei se milloinkaan enää aikoisi siniseksi auveta, ja tuuli vinkui ja vikisi nurkissa.
Eeva huokasi syvään ja katsoi Ruutiin: