Ruutia alkoi jo väsyttää. Hän laahasi jalkojaan maata pitkin, voihkien joka viides minuutti: "Nyt en enää jaksa." Heikki ja Eeva taluttivat häntä, mutta väsyneet he itsekin olivat. Aikoivatkin jo kääntyä takaisin, kun samassa ilma äkkiä muuttui. Äkäiset lumipyörteet jäivät kauas heidän taakseen, harmaat pilvet katosivat, ja taivas tuli yhä korkeammaksi. Lapsille tuli niin lämmin, että heidän täytyi istua tien viereen ja riisua päällyskengät jaloistaan, sitten lapaset ja viimein päällysvaatekin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta suoraan heidän silmiinsä, ja nyt he huomasivat jotain hauskaa. Lumi heidän ympärillään oli sulanut, pikku puroja lorisi siellä täällä, ja loitompana näkyi nurmikko, missä viheriät ruohonkorret uteliaina nostivat pikku päänsä. Vieläkin edempänä tuoksuivat sireenit, tuomet kukkivat ja ruusupensaat olivat nupulla. Lapset eivät enää malttaneet kävellä. Iloisina he juoksivat viheriällä nurmella, vallaton Heikki heitti silloin tällöin kuperkeikankin. Mutta äkkiä pysähtyivät kaikki kolme, sillä he näkivät nyt jotain ihmeellistä. Tumman sinisen taivaan alla kohosi kiiltävälehtisiä puita, ruusut ja orvokit tuoksuivat, ja kirkkaan lähteen reunalla oli pieni lehto, jonka tumman-vehreissä puissa oli valkoisia kukkia.

"Ne ovat myrtti- ja oranssipuita", selitti Heikki, joka vanhempainsa kanssa oli käynyt Italiassa. "Nyt olemme varmaan kevään kotona."

Tuskin hän tämän oli sanonut, niin jo kuuluikin siipien suhinaa, ja Kevät astui heidän luokseen kirkkaana ja loistavana kuin aurinko. Hän katseli lapsiin säteilevillä silmillään, ja hänen äänensä helisi kuin kannel.

"Mistä tulette ja mitä tahdotte, lapsukaiseni?" kyseli hän.

"Me tulemme Suomesta ja tahdomme kevättä", kuiskasivat lapset, eivätkä voineet kyllin ihmetellä kysyjän ihanuutta.

Tämä pudisti surullisesti päätään.

"Suomestako? Ettekö, lapset, tiedä, ett'en aio tänä vuonna tullakaan Suomeen. Ihmiset siellä eivät välitä keväästä, heillä on niin paljon muuta ajattelemista. Huolet himmentävät jokaisen suomalaisen silmän, niin ett'eivät minua näe, jos sinne tulisinkin."

Heikki loi ruskeat silmänsä vakavasti Kevääseen.

"Juuri senpä vuoksi sinun täytyykin tulla. Etpä usko kuinka ikävä kaikilla lapsilla nyt on Suomessa. Isä ja äiti ovat surulliset, taivas on harmaa ja ilma kolkko. Anna rakas Kevät, aurinkosi paistaa oikein iloisesti, muuten käy meidän kuin äidin kukkasten. Ne kuihtuvat kaikki, kun ei niillä ole valoa. Emmekä me tahdo kuihtua, me tahdomme tulla suuriksi ja voimakkaiksi."

Kevään haltiatar pudisti yhä päätään: