"Suomalaisten rinnassa on jäätä, kovempaa kuin talvipakkasen panema merenpinta. Heidän sydämessään asuu viha ja riitaisuus, ja missä viha on lähellä, siitä on kevät kaukana."
Silloin pani Eeva kätensä ristiin ja rukoili vapisevalla äänellä:
"Rakas, kaunis kevään haltiatar. Elä ole meihin suuttunut. Heti kotiin päästyäni juoksen isän ja äidin luo ja pyydän heitä ajamaan vihan sydämestään. Uskallathan silloin taas tulla luoksemme herättämään kukkasia ja sinisiä laineita. Et usko kuinka meidän on ikävä vuokkoja, pikkulintuja ja kirkasta aurinkoa."
Kevät siveli hellästi Eevan tukkaa.
"Entä sinä?" kysyi hän Ruutilta.
Pikku Ruut katseli häneen ujosti ja kuiskasi:
"Kulta Kevät, anna Kirstin päästä puutarhaan, hän on vielä niin pieni, ettei voi tulla ulos, kun on kylmä ilma."
Silloin naurahti Kevät, sulki lapset lämpöiseen syliinsä, ja kutsui kaikki haltiansa esille. Ne olivat sieviä pikku poikia ja tyttöjä, joilla oli kirkkaat silmät ja kauniit hohtavat siivet hartioilla.
"Nyt kiirehtikää!" käski Kevät. "Sinä kukkaishaltia, riennä herättämään kukkaset, ensin vuokot, sitten muut kukat. Kesätuuli, joudu henkäilemään lämmintä ja ravistamaan hereille jäälohkareita, niin että ne tietävät lähteä liikkeelle. Ja te muut kaikki, ulos kiireesti, viekää sana etelään pikkulinnuille niiden tulla kotia, pankaa purot lirisemään, ja pukekaa metsät kesäpukuun. Pian, pian! Seuratkaa minua!"
Kevät levitti voimakkaat siipensä ja kohosi korkealle, niin korkealle, että korkeimmatkin talot näyttivät leikkirakennuksilta ja lapsia oikein huimasi hänen sylissään. Hänen jäljessään lensivät kaikki haltiat. "Hyvästi!" huusivat ne — "hyvästi, nyt kukin työhönsä!" ja sitten heittivät ne toisilleen sormisuukkoja hajaantuen eri suunnille ympäri maata. Ne näyttivät valkoisilta linnuilta, eipä olisi kukaan nähdessään niiden lentoa arvannut niiden olevan pieniä, iloisia kevään haltijoita. Ja missä he vain kulkivat, siellä pakeni talven kuningas, pakeni niin kiireesti, että sen lumivalkoisesta jääkarhuturkista tarttui pitkiä siekaleita puunoksiin. Hei! kuinka pian järvet sulivat, sinivuokotkin aukasivat lehtensä ja hieroivat unen silmistään.