— Ei, sanoi Yrjö, se on turhaa. Ovi on todellakin liian vahva, se on uusista ja vankoista laudoista tehty. Katon kautta meidän on koettaminen.
— Mutta miten? Sehän on mahdotonta! huusivat pojat toivon kipinä äänessään.
— Ei laisinkaan. Katto on, kuten näette, varsin harva. Jos me saamme puretuksi pari riukua laesta, niin pääsemme katolle.
Pojat eivät enää vastustaneet. Kiireimmän kautta kasattiin heinät yhteen läjään, niin että ne ulottuivat lakeen asti. Yksissä voimin alettiin sitten irroittaa riukuja; onneksi oli katto varsin laho ja vanha. Viimein heidän onnistui repiä tuohet sen verran syrjään, että Lassi, joukon hintelin mies, pääsi pujahtamaan katolle. Sieltä käsin oli sitten helpompi irroittaa malkoja. Ja silloin oli tie auki. Riemuhuudoin pojat kömpivät katolle. Sieltä oli vain leikin asia hypätä maahan ja juoksujalkaa rientää kaupunkiin.
Kun pojat olivat päässeet tullin sisäpuolelle, komensi Yrjö: — Seis! Rintama-asentoon!
Pojat tottelivat.
— Laulakaa kleftien sotalaulu, kun kuljemme levyseppä Anderssonin työpajan ohi. Eteenpäin mars, rivittäin!
Pojat ymmärsivät. Levyseppä Anderssonin kisällit olivat heidän pahimmat vihollisensa, ja syystä he epäilivät heitä ladon sulkemisesta. Reippaasti he siis alkoivat marssia hyvässä järjestyksessä, ja kirkkaassa kevätaamussa kajahti heidän sotalaulunsa:
Kuin kauan palikaarit, kuin kauan aiomme, kuin karhut yksin käydä me rotkoiss' vuortemme? Kuin kauan metsiss' olla ja piillä aina vaan, pimeiden orjanpäiväin pelossa värjöttäin, Ja vanhempamme jättää ja lapset synnyinmaan, myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa? Yks hetki kallihimpi on olla vapaana, kuin tuhat vuotta raskaiss' on orjan kahleissa.
[Kreikkalaisen vapaudensankarin Rhigasin sepittämä.]