— No, mitä sinä täällä teet, ärähti Job.
— Minä en myöskään osaa läksyäni, sanoi Yrjö vakavasti.
— Älä jaarittele, sinä laskit kuin vettä.
— Maisteri ei kysynyt kaikkea, intti Yrjö.
Kenties halutti maisteria saada luokan etevin poika pussiin tai ärsytti häntä Yrjön rohkea esiintyminen. Joka tapauksessa hän alkoi uudestaan kuulustella asettaen kysymyksensä niin ylimalkaisesti, että oli vaikea niihin vastata. Yrjö vastasikin päin mäntyyn joka kysymykseen.
— Kurjasti luettu, tiuskaisi Job ja iski patukalla pari kolme kertaa lujasti Yrjöä kämmenille.
Ensimmäisellä lyönnillä Yrjö hätkähti ja heitti päänsä taaksepäin kuin vauhko hevonen. Näytti melkein siltä, kuin hän olisi aikonut iskeä kiinni opettajaan, hänen silmänsä olivat aivan mustat mielenliikutuksesta ja kasvot liidunvalkoiset. Mutta liikahtamatta hän sitten otti vastaan seuraavat lyönnit ja palasi kehenkään katsomatta paikalleen.
Historian tunnilla kuului tavallisesti aina hiljaista puheen supinaa luokasta. Mutta nyt istuivat pojat suorina kuin seipäät ja katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan.
Ensimmäisen kerran Yrjö oli saanut maistaa patukkaa. Mitä tämä merkitsi? Miksi Yrjö vastasi niin typerästi, hän, joka aina muulloin osasi historianläksynsä? Konrehtorilaiset loivat hekin kummastuneina katseita omalta puoleltaan. Mutta noiden kymmenen kleftin silmät loistivat ylpeydestä ja itsetietoisuudesta. He yksin ymmärsivät. Tiesivät, että kleftien päällikkö tahtoi kärsiä sotilaittensa kanssa. Yrjö oli vastannut tahallaan väärin.
Samana päivänä kutsuttiin kaikki tappelussa osallisina olleet pojat rehtorin eteen. Kymnasistit saivat karsseria, mutta kolmasluokkalaiset vain varoituksen. Mikä ei kuitenkaan estänyt heitä ensi tilassa taas hyökkäämästä turkkilaisten, se on kisällien kimppuun.