— En ymmärrä. Omituisesti hän käyttäytyi, se on totta.
— Kun eivät vain olisi olleet rosvoja ja murhamiehiä, tuumi kolealla äänellä Ek, joka tähän asti oli istunut äänetönnä.
— Pyh, rosvoja, koska olet nähnyt noin hienoja rosvoja, ukkoseni?
— Siellähän ne ovat ulkomailla rosvot hienoja kuin ruhtinaat. Kreivit ja paronit ovat räätäleitä heidän rinnallaan, vakuutti Ek. Jonashan se kertoi, ja hän kyllä tietää. Ei hän suotta ole kapteenin kanssa maita mantereita matkustellut.
Klaus kävi miettivän näköiseksi.
— Niin, Ek, sanoi hän iskien silmää Yrjölle, kun tarkemmin ajattelen asiaa, tuntuu minustakin, että heissä oli jotakin rosvomaista, hurjaa ja vaarallista. Onko sinulla isoisän pistooli mukanasi?
— Ei, se unohtui, änkytti Ek pelon vallassa.
— Siinä tapauksessa, ukkoseni, olemme myydyt. Annas kun minä kiipeän vierellesi ajamaan, niin voin ainakin sivaltaa ruoskalla, jos he hyökkäävät kimppuumme. Mikäli sinut tunnen, et ole, Ek-paha, juuri mikään leijonamieli.
Vallaton poika, joka jo kauan oli himoinnut Ekin viereen saadakseen ohjakset käsiinsä, pääsi tahtonsa perille. Pahaa aavistamatta luovutti Ek nöyrästi hänelle ohjakset, joita hän muutoin hallitsi itsevaltiaan tavoin. Klaus oli onnellinen saadessaan ohjata valjakkoa. Hän oli nähnyt Pluton ja Vihurin kasvavan varsasta asti, ne olivat hänen lempihevosensa.
Valoisassa kevätyössä ajoivat pojat tuoksuvan metsän läpi. Sammakot kurnuttivat ojassa, käki kukahteli kaukana, ja rastaan suloääninen valitus soi metsän syvyydestä. Kylät, joiden ohi ajettiin, olivat hiljaiset, äänettömät. Joku virkuhko Halli vain haukahti talon portilla. Muutoin oli kaikki salaperäistä, lumottua, mykkää.