Äkkiä Yrjö läimähytti polveensa. — Klaus, Klaus, huusi hän. Nyt minä tiedän, mitä kieltä he puhuivat.
— Kutka?
— Muukalaiset tietysti. Se oli kreikan kieltä. Varmasti. Siksi se tuntui niin tutulta ja samalla vieraalta. Uuskreikkahan on aivan eri kieli oikeastaan kuin vanha kreikka, varsinkin kansankieli. He olivat luultavasti kreikkalaisia, ajattelepas, Klaus, helleenien jälkeläisiä. Olipa hauska, että tapasimme heidät. Jospa vain olisin sen ennen huomannut, olisin ehkä saanut tietää heiltä yhtä ja toista Kreikasta.
— Olet aivan yhtä innoissasi kuin Ticklenius, haukotteli Klaus. Sitäpaitsi muistutti heidän kielensä mielestäni enemmän siansaksaa kuin Homerosta.
— Ei, kyllä se kreikkaa oli. Mitähän he täällä tekevät?
— Rosvoilevat kai. Etkö kuullut Ekin arveluja?
— Sitä et itsekään usko. He olivat kai matkailijoita, haluavat tutustua Suomen luontoon.
— Kyllä se palvelija ainakin on joskus rosvonnut, ellei muuta niin lampaita ja sikoja naapurin navetasta. Sellaiselta hän näytti.
Aamuaurinko nousi kultaisena metsän takaa. Ek, joka uskollisesti oli torkkunut, havahtui ja tarttui koneellisesti ohjaksiin.
— Ota vain, sanoi Klaus haukotellen, minäkin ennätän vähän nukkua, ennenkuin päästään kotiin. Ja hän muuttihe takaisin vaunujen sisäosaan Yrjön viereen.